Paska reissu? Osa 2

Lauantaina, vaikka nukuimmekin hyvät yöunet, olin aamusta edelleen aika väsynyt. Tämä oli sitä ylikuormitusväsymystä, sellaista johon tarvitaan erittäin rankkaa lepoa, ennen kuin siitä pääsee yli. Moiselle ei toki ollut aikaa! Rytkyt niskaan ja meikkiä naamaan vain!

Sinä päivänä suuntasimme ensimmäisenä Agralle.

Fun fact: AMF corsets on brändi, jonka tuotteita ihailin netissä jo ihan pikkuteininä yläasteella ATK-tunneilla, kun en jaksanut tehdä annettuja tehtäviä. Siis noin 15 vuotta sitten.

Kokeilimme näitä päähineitä, ihailin saman putiikin tuotteita jo edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä. Ehkä vielä jonain päivänä minulla on varaa tällaiseen... https://www.facebook.com/Maskenzauber/

Jutskailimme hyvän aikaa Virginia The Wolf -putiikin omistajan kanssa. Hänellä oli kyllä tosissaan vauhti päällä, hauska tyyppi. Ja aivan upeita tuotteita myöskin.

Minulle tuttu oli myös ruotsalainen The Universe of Majjsan.

Kiertelimme myyntisalia, ja sitten lähdimme museolla pidettävään historialliseen muotinäytökseen, jonka Sal oli bongannut ohjelmakirjasta. Kyllä vain, WGT:n jokaisena vuotena painetaan sellainen iso, paksu, kovakantinen kirja, johon tulee kaikki ohjelma, koska mikään hemmetin ohjelmalehtinen ei yksinkertaisesti kattaisi edes murto-osaa kaikesta, mitä siellä tapahtuu!

Kaikki puvut oli tehty vaaleista kankaista, muistaakseni tarkoitus oli se, että niiden yksityiskohdat ja konstruktio näkyisi selvemmin. Näytöksen aikana oli selostus, jossa puvuista kerrottiin tarkemmin, mutta se oli saksaksi, joten tyydyin vain ihastelemaan silmillä.

Näytöksen jälkeen yleisö sai tulla katsomaan ja koskemaan pukuja, ja kyselemään yksityiskohtia.

Goottileidit parveilivat mallien ympärillä pukuja ihastellen ja tutkaillen. En muista varmaksi, olivatko mallit itse ommelleet nämä puvut, mutta minulla on sellainen hämärä muistikuva.

Museon pihalla oli pieni puisto, ja pyysin Salia ottamaan minusta muutaman asukuvan.

Sen jälkeen tapasimme kaksi Salin kamua, ja menimme heidän kanssaan pakanakylään istuskelemaan ja hieman kiertelemäänkin. Ruokaakin sieltä sai.

Muistaakseni sinä iltana olimme menossa katsomaan Qntalia, mutta olimme paikalla niin myöhään, että keikkapaikan ulkopuolella kiemurteli puolen kilometrin mittainen jono, ja sisälle ei olisi todellakaan ikimaailmassa päässyt, joten käännyimme kannoillamme ja menimme takaisin Agralle odottelemaan myöhäisillan keikkaa.

Parvelta oli hauska katsella, kun vanhat gootit tanssii ihan tuhannen mielissään kasarihittien tahtiin.

Jotkut heistä olivat niin hymyssä suin, että taisi tulla mieleen muistoja 80-luvun baareista ja yökerhoista.

Mutta en kyllä muista, mikä keikka sinä iltana oli niin tärkeä, että sitä piti tuntikausia Agralla vartoa. Lähdimme nimittäin hotellille nukkumaan ennen kuin se alkoi. Sal ehdotti, että jäisin ja hän menisi, mutta tuumasin, että olen itsekin niin väsynyt, että lähden suosiolla mukaan. Joten sekin ilta jäi kokonaan keikatta. Hupsista!

Minua hämmentää kovasti se, että sunnuntaista ei näytä olevan yhtikäs mitään kuvia? Vain tämä meikkiselfie. Muistan hämärästi, että Sal lähti edeltä seikkailemaan, koska minun piti maata sängyssä aamupäivästä vielä useita tunteja, ennen kun pystyin nousemaan ylös ja pukemaan ja meikkaamaan. Mutta mitä sitten tapahtui? Näimme muistaakseni yhden bändin, mutta mikä se oli?

Löysin vielä tämän kuvan siltä päivältä, ja se herättää muistikuvia. Kokeilin The Eye Of Awareness -putiikissa tätä unelmamekkoa, ja näytin näin onnelliselta se päällä. Samasta mestasta ostin edellisenä vuonna hameen, joka minulla oli tuona päivänä päällä, mutta siitä nyt ei näköjään ole mitään kuvaa. Tuona päivänä taisimme hengailla lähinnä pakanakylässä, ja jos oikein pinnistän muistiani, bändi jonka siellä näimme oli nimeltään Irdorath.

Varmasti hommasimme jotain muutakin. Mutta kuvia en ottanut, joten en muista. Muistan sen, kuinka olin niin väsynyt, etten osannut oikein enää englantia, enkä ymmärtänyt mitä ympärilläni oli, ja Sal ja ne sen kamut joutuivat vähän niinkuin katsomaan perääni. Olin varmasti hyvin lapsenomainen. Muistan, kuinka vaikea minun oli löytää mitään kelpaavaa syötävää. Muistan, kuinka lopulta istuin maassa syömässä sitä juustosienileipääni, ja juusto venyi ja venyi, ja muut nauroivat minun juustosotkulleni. Ei se varmaankaan ihan kauhea päivä ollut, ei mikään paniikkiahdistuspäivä, vain sekava ja utuinen. Toivottavasti? Noh, ei kai sillä enää ole väliäkään.

Luulen, että sunnuntai-iltana tapahtui se episodi, kun olimme menossa Salin kanssa käväisemään nopsasti yksissä bileissä. Kuljimme ratikalla, ja tajusimme yhtäkkiä, että apua nythän pitää jäädä pois, joten ryntäsimme kohti ovia. Sal ehti ulos, mutta sitten ovet sulkeutuivat nenäni edestä, ja ratikka jatkoi matkaa. Jäin pois seuraavalla asemalla ja soitin Salille, että mitäs nyt. Hän käväisi siellä bileissä viisi minuuttia moikkaamassa jotain tuttua, ja sitten tuli pois. Nousin samaan ratikkaan, ja lähdimme hotellille nukkumaan.


Maanantaista on taas vähän enemmän kuvia. Se on aina sellainen kasuaalimpi päivä, ilmassa on lopun tuntua, kaupat ja ravintolat eivät ole auki koska WGT ajoitetaan aina jollekin pyhäpäivälle.

Kiertelimme näköjään taaskin pakanakylässä, siellä riitti nähtävää ja tänä vuonna keli oli suotuisa joka päivä. Edellisinä vuosina on satanut, ja pakanakylä muuttunut mutamereksi. Viimeisenä päivänä sinne ei enää tarvitse jonottaa tuntikausia, kuten ensimmäisinä päivinä, ja siellä on vähemmän väenpaljoutta.

Sinä iltana näimme peräti kaksi bändiä, joten koko neljän päivän festareiden kokonaissaldoksi kertyi kokonaista kolme bändiä. Huh! Ensimmäinen on Heimataerde, joka olikin sitten vähän pettymys, mutta ihan hauska. Sen jälkeen samalla lavalla esiintyi Ye Banished Privateers, joten jäimme katsomaan senkin, koska emme jaksaneet liikkua, ja ohjelmassa luki että merirosvomusiikkia, joten mikä voisi mennä vikaan?!

Se oli niin mahtava keikka, että se korvasi kaikki reissun kauheudet. Jaksoimme pomppia ja tanssia kuin raivopäät pimenevässä illassa.

Siitäkin huolimatta, että joku konttasi maassa yrjöämässä. Ja siitäkin huolimatta, että joku pariskunta makasi maassa, jos ei nyt aivan yhdynnässä, niin hyvin hyvin lähellä sitä. Ja jos tunnet minua yhtään, tiedät, että siinäpä on minulle aivan erityisen ahdistavia asioita kaksin kappalein saman keikan aikana. Jipii!

Sinä iltana vähän ennen pakanakylän sulkeutumista kiiruhdimme vielä takaisin, koska päätin sittenkin haluavani sen edellisenä päivänä sovittamani mekon.

En muista, mitä tiistaina tapahtui. Oliko se jo suomeenlähtöpäivä? Luultavasti. Taisin ostaa paljon karkkia kotiinviemisiksi ja nähdä Adora Batbratin, joka tuli sitten serurueineen kanssani samalla bussilla Berliinin lentokentälle. En uskaltanut mennä jutustelemaan, koska hän näytti hieman krapulaiselta. En muista koko kotimatkasta oikein mitään muuta kuin sen, etten ehtinyt lainkaan jännittää lentokoneessa, koska nukahdin välittömästi.

Tulipahan reissu tehtyä. Ja vaikka se olikin lähinnä väsynyt ja hankala reissu, eikä välttämättä ihan kaiken sen vaivan ja rahan arvoinen, niin uskon vakaasti, että nyt olen oppinut virheistäni, ja ensi vuonna siitä tulee taas upea ja eeppinen.

Pitää ainakin hemmetti sentään tulostaa jo kotona kartta hotellin olinpaikasta, eikä luottaa paikallisten kaupungintuntemukseen...