Divide

Tänään onnistuin pesemään joitakin tiskejä. En siksi, että aivot olisivat viestittäneet minulle "hmm, likaisia tiskejä, pitäisiköhän ne pestä", vaan siksi, koska niistä leijaili haju olohuoneeseen, enkä yhtäkkiä enää pystynyt keskittymään dokumentin katsomiseen. Silloin se ymmärrys vasta meni perille asti, aivoissa yhdistyi 1+1 tsing "ainiin likaiset tiskit on huono asia", ja sitten dokkari oli pakko laittaa paussille viime minuuteilla ja käydä tiskaamassa pahimmat pois.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi ymmärtää, koska siivotaan, miten pidetään huolta asunnosta, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä ja kuinka usein. Ei ole mitään selvää syytä sille, miksi nämä asiat eivät ole ikinä minulta luonnistuneet. Tai no, on tietenkin, autismi. Mutta minä en itsekään ymmärrä, miten se voi vaikuttaa sillä tavalla, ja miten on mahdollista, että minä en vain toimi niinkuin pitäisi ja haluaisin.

Kunpa voisin "vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja lakata valittamasta" niinkuin ihmisen kuuluu, ja hoitaa hommani vikisemättä.

Pahimmat painajaiset ovat psykologisia. Niissä ei tapahdu fyysistä väkivaltaa eikä niissä ole yliluonnollisia olentoja. Niissä on perheenjäseniä, läheisiä, ja ne kaikki ovat minua vastaan. Ne kaikki vihaavat minua, häpeävät minua, puhuvat minusta pahaa selkäni takana ja päin kasvoja, ja kukaan niistä ei osoita myötätuntoa, ei kuuntele minua, ei anna armoa, ei sääliä.

Niistä painajaisista jää aina paha olo koko päiväksi.

Ja niistä ei voi puhua, koska kerrottuna ja selitettynä ne kuulostavat joko naurettavilta tai syyttäviltä.

En halua syyttää ketään. Mutta olen silti melko varma, että kaikki se mitä alitajuntani niihin painajaisiin syöttää, ei ole täysin tuulesta temmattua. Niissä on jonkinlainen todellisuuspohja, jota minun omat pelkoni sitten ruokkivat ja kasvattavat ja hierovat naamaani.

Mutta minä en syytä. En jaksa.

Minua pelottaa kovasti tämä kesä. On liikaa tekemistä, liikaa reissaamista, ja minusta on tullut herkempi. Joka päivä herkempi. En muista, että äänet olisivat ennen sattuneet ihan yhtä paljon, valot, tekstuurit, kosketukset. Onko ihon kynsillä raapiminen aina ollut sietämättömän kivuliasta? Tai se, jos yritän vaatteiden läpi kyhnyttää kutiavaa selkää? Tai se, kun puolipilvisenä päivänä aurinkolasit päässä yritän katsoa suoraan eteenpäin, enkä vain maahan? Tai se, kun on hiljaista, ja sitten yksi ainoa auto ajaa ohi? En uskalla kertoa kellekään. Mutta kaikki sattuu. Yritän olla valittamatta ihan koko ajan ja joka päivä. Kukaan ei jaksa valittajia. Valittaminen ei myöskään auta, eikä valittamalla synny rakentavaa keskustelua.

On pelottavaa olla näin heikko.

En erityisemmin kaipaa sosiaalisia kontakteja tällä hetkellä. Saatan työntää kaikki pois, pikku hiljaa, vaivihkaa, ja sitten itkeä sitä, että olen yksin. Saatan perua kaikki menot lähiaikoina. Saatan ghostata, feidata, ja rikkoa lupauksia.

Saatan katsella dokkareita kotona, ja pelata Wizards Unite:a yksin ulkona öisin.






Se kuulostaa oikeastaan aika mukavalta.