Pidän surupäiväkirjaa, paperista, sellaisista asioista mitä ei blogiin voi kirjoittaa. Kirjoitan usein, aina jos näen tapahtuneeseen liittyvän unen, koen jonkin uuden surun oireen, tai jos tulee jokin ajatus. Aina jos on yöllä pelottanut. Aina jos on melkein jo itkettänyt. Mutta vielä ei itketä, vielä ei pysty itkemään. Edes silloin, kun tulee mieleen jokin ihan muu juttu, vaikka näkee surullisen videon nälkiintyneestä eläimestä, tai tulee ikävä kevättä, ja silmät alkavat jo kostua... Silloin iskee tajuntaan tieto siitä, että M on kuollut. Sitten ei enää itketä. Se on liikaa ja liian kauheaa ja liian suurta, silmät kuivuvat ja tulee tyhjä katse ja ontto olo.
Kirjoitan näitä ylös usein, jotta muistan miten prosessi menee, ja jotta osaan tämä avulla varautua tulevaan. Mihin tulevaan? En oikein tiedä. Johonkin pahaan.
Ei masenna, ei itketä. Kaikki on hyvin.
Vain yöllä pelottaa, kuvittelen näkeväni varjoja ja hahmoja, kuvittelen kuulevani narinaa ja askelia. Tunnen läsnäolon ihan selkäni takana. Vain yöllä.
Pelot ovat oleellinen osa suruprosessia.
Onneksi on Sahu. Sahu tietää.
Onneksi kävin Oulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.