Tahtoisin romahtaa kokonaan, kaatua maahan enkä enää ikinä nousta ylös. Tahtoisin murtua miljooniksi siruiksi - Kaaoksen Sirpaleita - ja levitä maailman meriin pikkuisina jyväsinä. Tahtoisin huokaista niin syvään, että sieluni kääntyisi nurinpäin ja tulisi suustani ulos, ja häviäisi tuuleen. Minusta tuntuu siltä, etten mitenkään kestä enkä jaksa enkä osaa enkä kykene selviämään ja käsittelemään tätä surua.
Mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ja hampaat irvessä minun on se tunnustettava, että kyllä minä pystyn.
En nyt heti enkä ensi vuonna, mutta pikku hiljaa. En jaksaisi enkä tahtoisi jatkaa elämääni nykyisellään, näiden olemassaolevien ihmisten kanssa samalla pallolla, mutta ilman sitä yhtä olemassaolematonta ihmistä. Vituttaa suunnattomasti, ja tekisi mieli kiukutella niin, että salamat iskevät ja tsunami nousee ja myrskytuuli tuhoaa. Mutta myönnän sen silti. Näin sen on aina pitänyt mennä, ja minun on aina pitänyt nousta ja selvitä.
Pyhä suru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.