Dissosiaatio

Joskus viime vuonna oli kausi, jolloin heräsin joka yö katsomaan käsiäni. Katsoin niitä, enkä tunnistanut niitä. Kädet? Minun kädet? Mitä helvettiä? Katsoin ja kääntelin ja katsoin lähempää ja lähempää. Kädet. Minun. Käsivarsissa kiinni. Olkapäissä kiinni. Minun kroppa. Sitten voi jatkaa unia.

Joskus tänä vuonna lähetin M:lle viestiä: Hei kun sinähän tiedät kaiken dissosiaatiosta...

Olin tekemässä lämpimiä voileipiä iltapalaksi ja mietin vahingossa jotain mitä ei olisi ehkä kannattanut miettiä, mutta en muista mitä. Sitä yhtä ihan super spesifiä tiettyä dissosiaatiota on vaikea kuvailla. Pää menee nopeampaa. Silmät tuntuvat tennispallon kokoisilta. Maailma menee liian hitaasti. On kiire, on kiire, on kiire. Aivoissa suhisee.

Yritin kerran 11-vuotiaana kertoa äitille. Kävelin koulusta kotia kohti ja oli kevät ja tämä on osittain valemuisto koska oikeasti en ole ollut enää Steiner-koulussa keväällä vaan muuttanut takaisin iskän luo ja vanhaan kouluun, silloin ei voinut olla vihreää, ei voinut olla linnunlaulua enkä voinut kävellä koulusta kotiin, mutta minä kävelin koulusta kotiin ja yhtäkkiä päässä meni nopeaa. Muistossa äiti oli heti siinä kotona ja kerroin äitille, että joskus tuntuu kuin äänet olisi kovempia ja pää nopea. Äiti ei ymmärtänyt, eikä minulla ollut sanoja. Äiti kysyi ihan vääriä kysymyksiä, äiti kuvitteli, että kirjaimellisesti kuulen ääniä.

En enää ikinä yrittänyt kertoa kellekään.

Sitten melkein 20 vuotta myöhemmin lämppäreitä tehdessä pää meni nopeampaa. Silloin tajusin. Tämänkin täytyy olla dissosiaatiota. Ei vain se, kun herään yöllä katsomaan käsiä, tai se kun en tunnista peilistä kasvojani. Tämä on vain erilaista.

Ja sitten lähetin M:lle viestin. Sinähän tiedät kaiken dissosiaatiosta.

Ja M tiesi. Ei ehkä kaikkea, mutta aika paljon. Ja M kertoi, että hyvinkin klassisia dissosiaatio-oireita.




On niin paljon asioita, mitä en koskaan kertonut kellekään. Muistan noin 9-vuotiaana päättäneeni, mitkä ovat minun suurimmat salaisuuteni. Niitä oli kaksi. Kerron ne nyt.

Toiseksi suurin oli se uni, jonka näin A:sta. Unessa A oli pelottava ja hyökkäsi minun kimppuuni ja tappoi minut. En halunnut kertoa sitä, koska A oli vasta kuollut, ja kaikki olivat surullisia ja rikkinäisiä, eikä minulla ollut keinoja käsitellä kuolemaa koska olin lapsi, mutta tiesin, että tämä uni on jotenkin paha ja häpeällinen ja A:sta ei saa nähdä tällaista unta. Joten en kertonut.

Kaikista suurin oli se, että minä pelkäsin. Minulla oli paniikki- ja dissosiaatiokohtauksia, mutta minä en tullut vielä piiiitkiin aikoihin tuntemaan sanoja "paniikki" ja "dissosiaatio", joten salaisuus oli se, että olen varmaankin tekemässä kuolemaa. Tai ainakin minussa on jotain pahasti vialla. En voi kertoa kellekään, kukaan ei saa tietää. Menen kotona toiseen huoneeseen panikoimaan, ettei vanhemmat näe. Oikein iloisesti ja huolettomasti kysyn, onko oksennustautia liikkeellä. Koska jos tämä paha olo olisi vaikka oksennustauti. Mutta se ei ikinä ikinä koskaan ollut. Minulla ei ole elämässäni kertaakaan ollut oksennustautia. Ja minä en tiennyt, että on olemassa muunkinlaista pahaa oloa. Miten olisin voinut tietää? Ja taas äiti vastasi pelkkiä tyhmiä vastauksia ja kysyi pelkkiä tyhmiä kysymyksiä. Koska miten äitikään olisi voinut tietää?

Miten vanhempi voi arvata, onko lapsella fyysinen vai psyykkinen paha olo?

Minun suurimmat salaisuuteni. Tämä on niin väärin. Mutta en näe, miten mikään olisi voinut mennä toisinkaan.