Aika ei ole jana

4-vuotiaana kiipesin lipputankoon ja pääsin niin ylös, että se koukku johon naru sidotaan raapaisi sisäreiteeni ison jäljen. Siinä on vieläkin arpi. Nyt kun olen isompi, arpi näyttää pienemmältä.

5-vuotiaana olin esikoulussa ja opin lukemaan. Pääsin mukaan lasten yhteisiin leikkeihin. Tykkäsin erityisesti niistä, jotka olivat tyttöjen ja poikien yhteisiä, ison porukan leikkejä. Oli helppo ottaa oma rooli ja pysyä siinä.

6-vuotiaana kävin ykkösluokan kyläkoulussa, jossa oli 18 oppilasta ja 2 opettajaa. Kerran sylkäisin luokan lattialle. Minulla on sellainen hämärä muistikuva, että tällaisia impulsiivisia outoja juttuja tapahtui lapsena useastikin, ja häpesin niitä, mutta en pystynyt puolustamaan itseäni kun aikuiset suuttuivat ja tivasivat syytä. En tiennyt syytä. En halunnut olla tuhma, enkä halunnut joutua pilkan kohteeksi. Niitä vain tapahtui. Yritin joskus isompana selittää jollekin, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt. Ehkä sekin oli jotain dissosiaatiota.

7-8-vuotiaana pidin aina samaa liian suurta paitaa ja samanlaisia erivärisiä kankaisia pääpantoja. Iskä letitti aamuisin tukkaani. Letti ei kelvannut, ellei se ollut täysin keskellä. Jossain vaiheessa liian suuri paita lakkasi olemasta liian suuri, ja piti keksiä jotain muuta.

8-vuotiaana olin isänpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina kuviksen tunnilla, tein pöljän lentokoneen iskälle kortiksi. Yhtäkkiä iskä seisookin luokan ovella. Lähdin iloisena mukaan, vaikka olikin outoa, että ilman ennakkovaroitusta minut tullaan hakemaan koulusta. Tuntemattoman mustan auton takapenkillä äitin ja iskän välissä sain kuulla, että A on kuollut. Sen jälkeen en enää muista mitään.

9-vuotiaana aloin oppia, että pitää varoa mitä puhuu. Ei saa vaikuttaa kaikentietäjältä, eikä liian aikuismaiselta, eikä ylimieliseltä, eikä saarnaavalta. Ei saa korjata jos toinen sanoo väärin, ei saa heittää vääränlaisia vitsejä, eikä saa nauraa jos toinen tekee virheen. Vai saako? Joillekin virheille saa nauraa ja toisille ei. Täytyy tehdä lisää tutkimusta. Täytyy viivata yli jotkut jutut mitä kirjoitin kavereille kirjevihkoon, peittää niin etteivät ne enää saa selvää, mitä siinä luki. Ettei kukaan harmistu. Etten jää porukan ulkopuolelle.

10-vuotiaana olin väärässä koulussa. Minut ahdistettiin nurkkaan. "Miksi sanoit, ettei sinulla ole kavereita?" Siksi koska te olette paskoja kavereita. Painukaa vittuun ja jättäkää minut rauhaan. Paniikkipaniikkipaniikki. Ja dissosiaatio.

11-vuotiaana taas oikeassa koulussa huomasin, että oppilaiden välinen dynamiikka muuttui. En enää ymmärtänyt mitään. Stringejä ja hitaita tansseja diskossa ja kuulin kaverilta että sen kaveri oli kertonut että se yksi poika oli sanonut että minulla on hyvä perse. Putosin kelkasta ja aloin vetäytyä. Ihan tiedostamattani ja vahingossa, ja varovasti etteivät ne huomaa.

12-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa elämässäni meikkituotteen. Se oli musta kajaali, joka maksoi 8 euroa eli oli hirvittävän kallis. Eurot olivat tuore juttu. Äiti asui Oulussa, ja siellä oli paljon tyylikkäitä ihmisiä. Kirjoitin vihkoon ylös, minkä näköisiä cooleja hevareita ja gootteja siellä näin joka kerta kun kävin. Äiti ehdotti, että etsitään minullekin pitkä nahkatakki, koska ne näyttivät olevan muotia. Löysimme heti ekalta kirpputorilta sellaisen. Se maksoi 20 euroa. Aluksi se oli minulle vähän liian iso.

13-vuotiaana oli minun ja M:n ensimmäinen inside-läppä. Siitä se kaikki lähti: Esko Möllikani. Historian tunnilla, kaikkien muiden harmiksi. Silloin kukaan muu minun luokalla ei käyttänyt meikkiä tai kynsilakkaa.

14-vuotiaana värjäsin tukan punaiseksi. Se meni melkein afroksi. Pesin sitä liian usein, väärillä aineilla, ja harjasin jatkuvasti siinä toivossa että jotain maagista tapahtuisi ja se asettuisi. Se ei asettunut. Kiharaa tukkaa ei saa harjata. Sain kuulla pilkkaa, "petolinnunperse" ja joskus ihailuakin.

15-vuotiaana muutin kaupunkiin, äiti oli muuttanut Oulusta takaisin. Minua pelotti mennä ulos. Kaupunki oli hirvein paikka ikinä, ja en tulisi ikinä ikinä ikinä sopeutumaan tähän, ja en pysty ja en halua ja pelottaa ja paniikki. Yritin mennä R-kioskille ostamaan karkkia, ja makasin olohuoneen lattialla panikoimassa pari tuntia ensin. Sitten menin.

16-vuotiaana ymmärsin, että minun kävelytyylini on väärä. Sitä ei voi hyväksyä, sille on tehtävä jotain. Metsässä voi kävellä varpaat ulospäin sojottaen ja nostella polvia korkealle, mutta kaupungissa ei. Pitää kävellä kuin tyttö. Eräänä aamuna matkalla kouluun hoksasin, miten se tapahtuu. Painoin nappia, vaihdoin vaihdetta, ja siitä asti olen kävellyt niin. Kukaan ei tiedä.

17-vuotiaana kerran M soitti keskiyöllä, että lähdetäänkö iltalenkille. Nappasin takin ja kengät ja menin ulos ennen kuin äiti ehti sanoa mitään. Kolmelta yöllä äiti soitti ja käski kotiin. En mennyt. Ensimmäinen iltalenkki. Viideltä aamulla istuimme Jätkänkynttilällä vilkuttamassa aamuihmisille. Seitsemältä istuimme Valdemarin rannassa juttelemassa joillekin humalaisille pojille. Kahdeksalta kyllästyin niihin poikiin ja lähdin kotiin. Päätin istua ullakkovarastossa vähän aikaa siltä varalta, ettei äiti ole vielä herännyt. Yhdeksältä menin oikeasti kotiin. Äiti oli kummissaan, muttei vihainen, koska en ollut humalassa enkä pahanteossa.

18-vuotiaana yhtäkkiä leikkasin tukan lyhyeksi hetken huumassa aamuyöstä omassa huoneessani hipihiljaa, ettei äiti herää. En enää muista, mihin oikein kulutin noita öitä. Ei ollut omaa tietokonetta, ei älypuhelinta, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla kannettavalla CD-soittimella, mutta se kulutti kalliita pattereita. Taisin lukea paljon kirjoja ja kirjoittaa paljon muistikirjaan. Kun jäin sairaslomalle. Ja jouduin sairaalaankin.

19-vuotiaana muutin omaan asuntoon. Löysin IRC-galleriasta ihmisiä, jotka pukeutuivat lolitatyyliin. Hoksasin, että tyttömäisyys, mekot, korkokengät ja vaaleanpunainen onkin ihan ok. Kokonainen uusi ihmeellinen maailma aukesi.

20-vuotiaana itkin, koska se ihana mustavalkoinen pitkäkarvainen kissanpentu oli jo luvattu jollekin muulle. J kummasteli kovasti, ja sanoi, että jos se on kerran noin tärkeää, niin tottakai se pentu menee sinulle. Annoin sille ensin nimeksi Raivo, mutta se oli liian sievä Raivoksi. Sitten sen nimeksi tulikin Riesa. Arvoin puoli vuotta, onko se tyttö vai poika, mutta sitten sille laskeutui pallit. Kun Riesa muutti kaupunkiin, ensi töikseen se paskoi minun tyynylleni.

21-vuotiaana akuuttitiimin kalju setä kirjoitti raporttiin "maannut ja uikuttanut lattialla" ja siitä tuli uusi lentävä lause. Olin pitempään sairaalassa. En jaksanut lukea kirjoja.

22-vuotiaana päätin alkaa syödä vähemmän lihaa. Päätin alkaa syödä. Vaivuin ehkä elämäni pahimpaan masennuskauteen. En oikein muista mitään. Asunnossani oli oma sauna jota lämmittää vaikka neljältä aamulla jos teki mieli. Join saunajuomaksi piimää.

23-vuotiaana kirjoitin pienille lapuille ylös kaikkia hyviä asioita mitä tapahtui, ja säilytin niitä lasipurkissa, jonka olin koristellut tarroilla. Noihin aikoihin aloin pikku hiljaa oikeasti saada niskaotteen paniikkihäiriöstä.

24-vuotiaana taidekoulussa vaivuin taas masennukseen. Perustin instagram-tilin. Kuvasin blogiin paljon videoita, koska ei ollut ketään kelle jutella. Kerran makasin patjalla medioimassa, menin liian syvälle, ja minua pelotti. En ollut valmis, enkä ole ehkä vieläkään.

25-vuotiaana olin rohkeampi kuin ikinä ennen elämässäni ja lähdin yksin Saksaan. Olin sosiaalinen. Olin inessä tumblr-skenessä, kun "strega fashion" oli iso juttu, ja jopa osa whatsapp-ryhmää jossa oli feimejä strega-tumblaajia. Sitten yksi niistä kuoli. Niin kuoli myös strega-aalto.

26-vuotiaana päätin oikeasti harjoitella meikkaamaan mielenkiintoisella tavalla. Olin leikannut tukan lyhyeksi, kasvattanut sitä vuoden, ja päätin värjätä sen taas vihreäksi. Siitä asti se on ollut vihreä. Olin aika paljon Oulussa, näin M:ää usein.

27-vuotiaana olin vieläkin aika paljon Oulussa. Kävin autismiliiton vertaisosaajakurssin. Olin kovin kovin väsynyt. Tein monia uusia juttuja. Taisin itkeä tosi paljon.

28-vuotiaana olen ollut iloisempi ja tyytyväisempi. Olen ehkä löytämässä paikkani maailmasta, ehkä en.