Tyhjyyden Kutsu

 Olin sheivaamassa kulmakarvoja peilin edessä. Aivot ehdottivat: "Mitä jos kokeilisi ajaa ripset? Mitä jos viiltäisi silmämunaa?" Mutta minulle nämä ajatukset ovat niin arkipäivää, etten aina oikein edes sen kummemmin huomaa niitä.

6-vuotiaana sylkäisin koulussa lattialle, koska en ehtinyt estää tätä outoa ideaa muuttumasta teoksi. Muistan myös löytäneeni veitsen lapsuudenystävän luona keittiön työtasolta, olin niin pieni että hädin tuskin ylsin siihen. Tiesin, että se on terävä ja siitä tulee pipi, mutta en pystynyt estämään itseäni, vaan viilsin peukalon halki.

Jos kyse ei ole obsessiivisista ajatuksista, niitä ei kai voi sanoa pakkoajatuksiksi. Englanniksi niille on olemassa nimi intrusive thoughts joka käy muissakin kuin ocd-tilanteissa. Sitten näille ajatuksille on olemassa vielä runollisempi nimi - Call of the Void eli alun perin ranskaksi l'appel du vide. Näitä ajatuksia tulee joskus kaikille. Riippuukin siitä, kuinka usein ja kuinka vahvoina ne tulevat, että tarvitseeko olla varsinaisesti huolissaan. Minä en ole kovinkaan huolissani siitä, että oikeasti viiltäisin silmämunaani kulmakarvoja sheivatessa, mutta mielikuva on yksityiskohtainen, vahva ja inhottava. Joskus näköalatornissa tai sillalla pelkään kyllä, että saatan vahingossa oikeasti hypätä, tai oikeastaan enemmänkin pelkään mielikuvaa siitä ilmalennosta, siitä loputtomalta tuntuvasta matkasta jonka aikana ehtii katua tekosiaan monta kertaa. Se on yksi pahimmista ajatuksista (traumatraumatrauma äläajattele äläajattele eisillevoienäämitään siitäonkakskytvuotta äläajattelesitäenää) ja se on niistä yleisin.

Silloin kun M oli vasta kuollut ja olin hyvinkin omituisissa tiloissa, kuvittelin paljon äärimmäisen väkivaltaisia asioita. Erityisesti puolinukuksissa hätkähtelin hereille jatkuvasti, kun säikähdin ikkunasta sisään syöksyvää murhaajaa ja välähtelevää veistä joka hakkaa ja hakkaa, suolistaa ja paloittelee minut, uudestaan ja uudestaan. En tiedä, onko se osa normaalia suruprosessia, mutta ainakin kuvittelin, että on, enkä kertonut siitä hoitajalle. Pelkäsin taukoamatta sekoavani, ja näkeväni ja kuulevani olemattomia asioita. Joskus kuvittelin pimeässä leijuvia monstereita, tuijottavia silmiä, nurkassa roikkuvia ruumiita, rohisevaa hengitystä, selkäni takaa kuuluvia hitaita askeleita.

Milloin on ihan normaalia lietsoa itseään pelkoon ja paniikkin, ja milloin se menee överiksi?

En minä vain tiedä.

Pelko on minun vanha tuttuni. Lapsena näin usein painajaisia, joissa äiti ei ollutkaan äiti, vaan kaksoisolento, joka hyökkäsi kimppuuni. Järkytykseni oli suuri, kun 24-vuotiaana äitin tykönä yökylässä en saanut unta, ja nuo ajatukset palasivat voimakaampina kuin koskaan. Kuvittelin uudestaan ja uudestaan äitin hahmon selkäni takana nousevan omalta yösijaltaan hitaasti, tulevan luokseni, ja tappavan minut. Sen jälkeen en ole erityisemmin viihtynyt yökylässä äitillä.

Yksin pimeässä metsässä on tavallaan turvallista pelätä. Siellä on lupa kuvitella monstereita ja karhuja, siellä on lupa kuulla mystisiä ääniä ja lietsoa mielikuvitusta laukkaamaan. Se ei tunnu yhtä pahalta, kuin kotona turvassa pelkääminen. Se on... vähemmän pelottavaa. Metsässä näen ja kuulen myös hyviä olentoja, haltioita ja maahisia. Ja erityisesti jos mukana on kisu muistuttamassa oikeasta maailmasta, palauttamassa minut maan pinnalle, minulla ei ole mitään hätää.

Turha vastustaa

Aloin kesäkuussa nähdä painajaisia. Ne alkoivat yhtäkkiä, ja sitten niitä tuli joka yö, joskus monta yössä. Psykologisia painajaisia, joissa läheisille tapahtui kamalia asioita - kuten se, jossa serkku kidnapattiin ja murhattiin - tai joissa läheiset tekivät minulle kamalia asioita. Sitten myös sellaisia abstrakteja, joissa oli nimettömiä kauhuja ja kasvottomia monstereita, tai vain surua ja surua ja surua. Aloin voida huonosti. Tuli traumaflashbackeja, dissosiaatiota, loputonta väsymystä, masennusta, toivottomuuden tunnetta, mielialanvaihteluita, erityistä herkkyyttä äänille, ärtyneisyyttä, poissaolevuutta ja katatonisuutta. Kesä-heinäkuun vaihteessa jo pelkäsin, että iskee psykoosi. Makasin sängyssä paljon. En oikein muista mitä muuta edes tein, en muista enää painajaisiani, enkä muista kelle puhuin ja mitä. Saatoin itkeskellä paljon. Arvelin kumminkin, että psykoosin todennäköisyys on melko pieni. Kyse olikin luultavammin autistisesta burn outista, joka liittyi kesäkuun road tripin jälkeiseen väsymykseen, ja heinäkuun kuolinpäivään, kun tuli tasan vuosi M:n kuolemasta.

Uskaltauduin soittamaan mielenterveysmestaan, vaikka oma hoitajani oli lomalla. Sain parin päivän päähän akuuttiajan jollekin sedälle, jolla en ollut ennen käynyt. Se oli ihan kiva setä, sain siltä käyttökelpoisia neuvoja ahdistukseen, mutta en kyllä enää muista niistä neuvoista oikein mitään. Toisen käynnin jälkeen olo jäi kurjaksi, enkä muista yhtään, mitä sillä kerralla puhuttiin. En kumminkaan saanut enää kolmatta aikaa.

Jotenkin kumminkin painajaiset heinäkuun loppua kohden vähenivät. Nyt jälkikäteen on tosi vaikea sanoa, koska ja miten olo lähti taas kohti parempaa. Se vain lähti.

Ja koivujen kellastuessa, iltojen pimetessä, ja öiden kylmetessä tulee outo olo. Mihin minun kesäni meni? Siitä meni puolet jonnekin hukkaan, harakoille, jätin sen sänkyyn peiton alle, enkä ole vielä ollenkaan valmis vastaanottamaan syksyä, kuten tavallisesti. Elokuu on yleensä yksi lempikuukausistani, vaikka viimeiset kesäpäivät tekevätkin haikeaksi. Tällä kertaa minun on vaikea edes käsittää, että se on jo täällä. Ei vielä, ei vielä!

Pelkään pitkiä pimeitä öitä. Mitä minun sisälläni silloin herää?

Herää jo Ruusu kaunoinen

Uuden aika. Uusi fyysinen muistikirja, uudet kirjotuskynät. Uusi näkökulma, uusia ajatuksia. Uusi askel henkisellä matkalla. Uusi sivu tarinassa. Uusi syksy. 

Prinsessa Ruusunen:

Ei voi olla hereillä aina. Siitä ei tarvitse soimata itseään. Kukaan ei ole aina valoa ja rakkautta, ei aina korkeampaa energiaa, ei aina tietoinen. Välillä muistan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mitkä asiat tuovat minulle aitoa onnea, mitkä ovat minun oikeat elämänarvoni, välillä unohdan. Nukun kunnes sisäinen prinssini löytää torniin, suutelen itseäni. Herään muistamaan kuka olen, mikä minun tarkoitukseni täällä maailmassa on, mitä oikeasti haluan ja kuka oikeasti haluan olla. Herään muistamaan, että minun sisälläni asuu valo-olento, jota mikään mahti maailmassa ei voi satuttaa.

Henkinen kasvu on mäkinen tie. Täytyy oppia olemaan itselleen armollinen.

Herätys! On taas aika!

18.8.2020 tämä blogi täytti 10 vuotta. Postaukset vuosilta 2010-2013 ovat piilotettuna, mutta yhä olemassa, jotta pääsen itse niitä katsomaan.

Terapia?

 Minulle myönnettiin toimintaterapiaa, vaikka tarkoitus oli oikeastaan hakea autismikuntoutusta/nepsyvalmennusta/tms. Toimintaterapia oli koronan takia kesän katkolla, mutta nyt ollaan oltu etäyhteydessä pari kertaa, ja TT tulee huomenna taas käymään täällä kotonakin. Toimintaterapia ei kuitenkaan ole oikein sitä, mitä tarvitsen. Vaikea pureutua toiminnanohjausongelmiin yksinään, jos ei ole käsitystä kokonaistilanteesta, ja ongelmien syistä. Toiminnanohjausongelmien juuret pitää käsitellä, ennen kuin niihin voi löytää pysyvämpää ratkaisua, jos sellaista on edes olemassa.

Ensi kuussa on etäaika lääkärin ja hoitajan kanssa, silloin tuumataan psykoterapian tai traumaterapian hakemista. Kuulemani mukaan tässä kaupungissa on kokonaista yksi traumaterapeutti, jolle on aina vuoden jono. Enkä tietenkään voi olla varma, sopiiko juuri se yksi terapeutti minulle. Minun terapeuttini pitäisi tietenkin olla perehtynyt autismiin, ja erityisesti autismin ja trauman väliseen yhteyteen. En minä halua selittää sille tutkimustuloksista, joiden mukaan monet PTSD:n oireet ja autismin piirteet vaikuttavat hyvin samankaltaisilta, tai niistä, joiden mukaan autistit traumatisoituvat moninkertaisesti todennäköisemmin lapsuudessa kuin ei-autistit. Jos ei-autisti kokee jonkin dramaattisen tapahtuman, vaikkapa pahoinpitelyn, todennäköisyys trauman kehittymiselle siitä on paljon pienempi kuin autistilla. Sitten taas toisaalta, moni tapahtuma joka yleensä ei traumatisoi ei-autisteja, voikin helposti traumatisoida autistin. En minä jaksa lukea juurta jaksain jotain puisevia tutkimustekstejä jotka ovat täynnä vaikeita sanoja englanninkielellä, jotta voin opettaa ne asiat terapeutilleni.

Monista tärkeistä jutuista ei ole olemassakaan mitään suomenkielistä tietoa vielä. Esimerkiksi vasta törmäsin sellaiseen termiin kuin RSD, rejection sensitive dysphoria. Pähkinänkuoressa kyse on siitä, että epäonnistuminen, pettymys ja torjutuksi tuleminen on aivan erityisen vaikeaa ihmisille, joilla on RSD. He pelkäävät tehdä mitään uutta, tai kysyä keltään mitään neuvoja tai apua, mennä mihinkään uusiin paikkoihin, tai kokeilla mitään minkä onnistumisesta ei ole varmuutta. Sillä ei ole väliä, tuleeko torjunta ulkopuolelta vai omasta itsestä. Jos itsestä tuntuu, että epäonnistuin, niin se on aivan yhtä kamalaa kuin se, jos joku muu olisi sen ääneen sanonut. Tämä liitetään usein ADHD:hen, vaikka luultavasti se on melko yleistä monessa ihmisryhmässä. Mutta tästä ei ole olemassa minkäänlaista suomenkielistä tietoa, tai ainakaan minä en ole sitä vielä löytänyt.

Minun luottamukseni mielenterveyshoitoon on vähän alhainen. Minua hoidettiin kymmenen vuotta väärin, ennen kuin sain oikean diagnoosin, eikä hoito sen jälkeenkään ole oikein muuksi muuttunut. Miksi se vastaisuudessakaan olisi sen kummempaa? Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä oikean diagnoosin asettamisesta. Eli nyt olen ollut mielenterveyshoidossa jo viisitoista vuotta, ja sinä aikanakin kerännyt mukaani paljon uusia traumoja ja ongelmia.

Voiko tätä sotkua jotenkin muka jostain lähteä aukomaan? Olen valmis yllättymään positiivisesti, mutta en pidä toiveita korkealla. Sellainen ei ole ennenkään osoittautunut hyväksi menettelyksi, ja kovan pettymyksen sietäminen... se on vaikeaa ja traumatisoivaa jo itsessään.

Emoalus? Odottelen vieläkin. Et varmaan saa näitä viestejä ollenkaan.

 Blogipostauksen ei tarvitse olla pitkä. Siinä ei tarvitse olla kuvia, sen ei tarvitse olla esteettisesti miellyttävä. Se on blogi, ja sitä voi kohdella niinkuin twitteriä, mikroblogia, kirjoittaa pieniä ajatuksia, ilman paineita.

Jostain syystä en osaa enää kirjoittaa. En uskalla enää. En jaksa. Kirjoitan joskus fyysiseen vihkoon kyllä, surupäiväkirjaa edelleen, ja unia, ja tärkeitä juttuja. Välillä on yksinäisyys ympärillä eikä ole M:ää kelle soittaa tai tekstata. Kohta pitää aloittaa uusi muistikirja. Jokainen vanha on tallessa, ja niitä on outo lukea. Kaipaan uusia yhteyksiä, mutta myöskin haluan eristäytyä. Kotona yksin on mukavaa, en kärsi siitä. On kivaa tehdä ihan omia juttuja ihan omaan tahtiin, niinkuin aina ennenkin. Mutta yksin ei kasva. Yksin ei opi. Kaipaan uusia näkökulmia ja uusia ideoita ulkopuolelta. Peiliä, palautetta.

Mutta en uskalla. Kuka muka huolisi minut, kun minä en huoli ketään. Liityn uuteen discord-ryhmään, luen joitain viestejä, katoan vähin äänin. Käyn nuortenryhmässä silloin tällöin, juttelen ihmisille, en halua tavata vapaa-ajalla niistä ketään. Stalkkaan autismiaiheisia facebook-ryhmiä, whatsapp-ryhmiä, luen kaikki keskustelut, mutta silloin harvoin kun yritän osallistua, en osaakaan. Jätän vastaamatta viesteihin ja katoan taas. Olen osa niin monia eri ryhmiä netissä ja oikeassa maailmassa, mutta en ole. Olen muka tärkeäkin osa joitakin ryhmiä, mutta en ole. Olen korvattavissa. Enkä jaksa panostaa.

M:lle olin korvaamaton. Ja M minulle.

Miten ihmiset jaksavat tämmöistä sosiaalista kanssakäymistä? Vai onko vika vain ja ainoastaan minussa, sittenkin?