Terapia?

 Minulle myönnettiin toimintaterapiaa, vaikka tarkoitus oli oikeastaan hakea autismikuntoutusta/nepsyvalmennusta/tms. Toimintaterapia oli koronan takia kesän katkolla, mutta nyt ollaan oltu etäyhteydessä pari kertaa, ja TT tulee huomenna taas käymään täällä kotonakin. Toimintaterapia ei kuitenkaan ole oikein sitä, mitä tarvitsen. Vaikea pureutua toiminnanohjausongelmiin yksinään, jos ei ole käsitystä kokonaistilanteesta, ja ongelmien syistä. Toiminnanohjausongelmien juuret pitää käsitellä, ennen kuin niihin voi löytää pysyvämpää ratkaisua, jos sellaista on edes olemassa.

Ensi kuussa on etäaika lääkärin ja hoitajan kanssa, silloin tuumataan psykoterapian tai traumaterapian hakemista. Kuulemani mukaan tässä kaupungissa on kokonaista yksi traumaterapeutti, jolle on aina vuoden jono. Enkä tietenkään voi olla varma, sopiiko juuri se yksi terapeutti minulle. Minun terapeuttini pitäisi tietenkin olla perehtynyt autismiin, ja erityisesti autismin ja trauman väliseen yhteyteen. En minä halua selittää sille tutkimustuloksista, joiden mukaan monet PTSD:n oireet ja autismin piirteet vaikuttavat hyvin samankaltaisilta, tai niistä, joiden mukaan autistit traumatisoituvat moninkertaisesti todennäköisemmin lapsuudessa kuin ei-autistit. Jos ei-autisti kokee jonkin dramaattisen tapahtuman, vaikkapa pahoinpitelyn, todennäköisyys trauman kehittymiselle siitä on paljon pienempi kuin autistilla. Sitten taas toisaalta, moni tapahtuma joka yleensä ei traumatisoi ei-autisteja, voikin helposti traumatisoida autistin. En minä jaksa lukea juurta jaksain jotain puisevia tutkimustekstejä jotka ovat täynnä vaikeita sanoja englanninkielellä, jotta voin opettaa ne asiat terapeutilleni.

Monista tärkeistä jutuista ei ole olemassakaan mitään suomenkielistä tietoa vielä. Esimerkiksi vasta törmäsin sellaiseen termiin kuin RSD, rejection sensitive dysphoria. Pähkinänkuoressa kyse on siitä, että epäonnistuminen, pettymys ja torjutuksi tuleminen on aivan erityisen vaikeaa ihmisille, joilla on RSD. He pelkäävät tehdä mitään uutta, tai kysyä keltään mitään neuvoja tai apua, mennä mihinkään uusiin paikkoihin, tai kokeilla mitään minkä onnistumisesta ei ole varmuutta. Sillä ei ole väliä, tuleeko torjunta ulkopuolelta vai omasta itsestä. Jos itsestä tuntuu, että epäonnistuin, niin se on aivan yhtä kamalaa kuin se, jos joku muu olisi sen ääneen sanonut. Tämä liitetään usein ADHD:hen, vaikka luultavasti se on melko yleistä monessa ihmisryhmässä. Mutta tästä ei ole olemassa minkäänlaista suomenkielistä tietoa, tai ainakaan minä en ole sitä vielä löytänyt.

Minun luottamukseni mielenterveyshoitoon on vähän alhainen. Minua hoidettiin kymmenen vuotta väärin, ennen kuin sain oikean diagnoosin, eikä hoito sen jälkeenkään ole oikein muuksi muuttunut. Miksi se vastaisuudessakaan olisi sen kummempaa? Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä oikean diagnoosin asettamisesta. Eli nyt olen ollut mielenterveyshoidossa jo viisitoista vuotta, ja sinä aikanakin kerännyt mukaani paljon uusia traumoja ja ongelmia.

Voiko tätä sotkua jotenkin muka jostain lähteä aukomaan? Olen valmis yllättymään positiivisesti, mutta en pidä toiveita korkealla. Sellainen ei ole ennenkään osoittautunut hyväksi menettelyksi, ja kovan pettymyksen sietäminen... se on vaikeaa ja traumatisoivaa jo itsessään.