Emoalus? Odottelen vieläkin. Et varmaan saa näitä viestejä ollenkaan.

 Blogipostauksen ei tarvitse olla pitkä. Siinä ei tarvitse olla kuvia, sen ei tarvitse olla esteettisesti miellyttävä. Se on blogi, ja sitä voi kohdella niinkuin twitteriä, mikroblogia, kirjoittaa pieniä ajatuksia, ilman paineita.

Jostain syystä en osaa enää kirjoittaa. En uskalla enää. En jaksa. Kirjoitan joskus fyysiseen vihkoon kyllä, surupäiväkirjaa edelleen, ja unia, ja tärkeitä juttuja. Välillä on yksinäisyys ympärillä eikä ole M:ää kelle soittaa tai tekstata. Kohta pitää aloittaa uusi muistikirja. Jokainen vanha on tallessa, ja niitä on outo lukea. Kaipaan uusia yhteyksiä, mutta myöskin haluan eristäytyä. Kotona yksin on mukavaa, en kärsi siitä. On kivaa tehdä ihan omia juttuja ihan omaan tahtiin, niinkuin aina ennenkin. Mutta yksin ei kasva. Yksin ei opi. Kaipaan uusia näkökulmia ja uusia ideoita ulkopuolelta. Peiliä, palautetta.

Mutta en uskalla. Kuka muka huolisi minut, kun minä en huoli ketään. Liityn uuteen discord-ryhmään, luen joitain viestejä, katoan vähin äänin. Käyn nuortenryhmässä silloin tällöin, juttelen ihmisille, en halua tavata vapaa-ajalla niistä ketään. Stalkkaan autismiaiheisia facebook-ryhmiä, whatsapp-ryhmiä, luen kaikki keskustelut, mutta silloin harvoin kun yritän osallistua, en osaakaan. Jätän vastaamatta viesteihin ja katoan taas. Olen osa niin monia eri ryhmiä netissä ja oikeassa maailmassa, mutta en ole. Olen muka tärkeäkin osa joitakin ryhmiä, mutta en ole. Olen korvattavissa. Enkä jaksa panostaa.

M:lle olin korvaamaton. Ja M minulle.

Miten ihmiset jaksavat tämmöistä sosiaalista kanssakäymistä? Vai onko vika vain ja ainoastaan minussa, sittenkin?