Tell me how do I feel

Pitää laittaa blogiin.

Jee.

Suunnitelmissa olisi harjoitella omituisempien  meikkilookkien luomista. Meikki on hauskaa ja jännää.

Inspistä voisin yrittää vetää vaikka tästä tyypistä (!!<3!!) koska Luca ja sen taide on ihan mind blowing.

En jaksa kirjoittaa mitään. Pitäisi ommella loppuun tuota keskeneräistä hommaa joka lojuu lattialla ja tehdä nukelle uusi naama ennen sunnuntain nukkemiittiä. Ei jaksa äh.


Kuvasin kyllä tänään videon, ehkä teen toisenkin blogipostauksen tässä vielä.

Chew chew chew chewbacca

Taas on aspergeriin liittyvät asiat mietityttäneet. Tällä kertaa stimming, mitä ikinä se sitten voisikaan olla suomeksi. Tic on ehkä tutumpi termi, sitä käytetään kai enemmän tourettesta puhuttaessa, kun tarkoitetaan sellaisia fyysisiä juttuja, vaikkapa nykäyksiä. Stimming taas on enemmän autismiin liitettävä termi, vaikka oikeastaan sitä esiintyy joka ikisessä ihmisessä. Esimerkiksi kun puhut ihan innoissasi jostain, saatat ojennella sormia tai heiluttaa käsiä, tai tehdä ilmeitä. Sitä se on. Autisteilla se on voimakkaampaa, ja sitä esiintyy kaikenlaisissa tilanteissa, ja se on elintärkeä tapa purkaa paineita, kun tunteet pakkautuvat sisälle ja maailma on ylitsevuotavan läsnä. Siihen kuuluvat myös esimerkiksi vaikka se kuuluisa tapa hakata yhtä ainoata pianon kosketinta tuntikaupalla, tai edestakaisin heijaaminen. Tai mikä nyt ikinä, mihin tahansa aistiin liittyvä tapa. Se tuottaa jonkinlaista mielihyvää ja auttaa keskittymään tai rentoutumaan. Nyt kun olen lukenut aiheesta vähän enemmän, olen taas kiinnittänyt huomiota itseeni ihan uudella tavalla, ja tunnistanut kaksi tärkeää stimming-tapaa itselläni.

Ensinnäkin minä puren huulieni ja poskieni sisäpuolia, ja samalla imeskelen niitä. Koko ajan. Tälläkin hetkellä. Välillä puren hellemmin, lähinnä pidän nahkaa hampaiden välissä. Välillä revin ihon ohutta ulointa kerrosta hampailla tauotta, niin että se repeää joka puraisulla. Siitä syystä poskissani on ikuiset viivat hampaiden kohdalla, sellaiset arpikudoskohoumat. Ja siitä syystä alahuuleni sisäpuoli on aina kipeä ja arpirypyläinen. Olen tehnyt tätä aina, enkä voi lopettaa sitä. Se on jostain syystä jotenkin tärkeä tunne, se kun iho pikkuisen repeää.

Toinen tapani on tärisyttää oikeaa jalkaterää. Teen sitä rentoutuessani, yleensä jos löhöän sohvalla tai makaan sängyssä. Se auttaa rentoutumaan ja purkamaan levottomuutta pois. Pystyn tärisyttämään vain oikeaa jalkaterää oikealla tavalla, tarpeeksi nopeasti.

Molemmat ovat tapoja, joita en tee tietoisesti. Yritän kuitenkin hillitä pureskelua julkisilla paikoilla, koska naamani vääntyilee hassusti sitä tehdessäni...

Tunnistan itsestäni muitakin tapoja, mutta ne eivät ole niin tärkeitä ja selviä. Esimerkiksi varpaiden naksuttelu, mukavan tuntoisten esineiden sormenpäillä hinkkaus, ja sellainen vaikeasti selitettävä päänahan räpläys, öh, jonkinlainen.

Ei minun pitänyt kirjoittaa noin tarkasti tästä, vaan jutun idea oli nyt siis se, että tuo pureskelu jonkin verran häiritsee minua. Tai ainakin se, että leukalihakset ovat jumissa ja suu kipeä ja hampaitakin joskus kolottaa. En ole koskaan jyrsinyt mitään esineitä, en kynänpäitä enkä edes kynsiä. En tainnut imeä peukaloakaan lapsena yhtään. Tuumasin viime yönä, että voisi olla terveellisempää opetella käyttämään jotain esinettä tähän tarpeeseen, jotta suunsisäinen iho edes saisi vähän levätä. Otin vesimukistani pillin ja jyrsin sitä, ja se onkin tuntunut ihan mukavalta. Ratkaisu se ei kuitenkaan ole, joten aloin pohtia, millaisia tähän nimenomaan tarkoitettuja esineitä markkinoilla voisi jo olla. Ensimmäisenä mieleeni tuli tutti, vaikka se onkin tarkoitettu imeskelyyn eikä pureskeluun. Kirjoitin tumblr-blogiini postauksen, ja sain muutamalta tyypiltä viestejä, hyviä neuvoja. Ilmeni, että on kuin onkin olemassa juuri stimmingiin tarkoitettuja esineitä pilvin pimein, erilaisiin tarpeisiin, ja oi kyllä, myös pureskeluun. Ja niistä on tehty sellaisia, että niistä ei ulkonäöltä arvaa, että ne ovat muutakin kuin koruja. Sain linkin amazon.comiin erääseen hyvältä vaikuttavaan tuotteeseen, mutta myyjä ei tietenkään postita Suomeen. Etsin jotain vastaavaa ebaysta, löysin, ja tilasin.

Se on pelkkä silikoninen kaulakoru. Tämä ei kylläkään ole ihan yhtä cool kuin se, minkä sieltä amazonista olisi saanut, mutta kelpaa toki. Sitä voi käyttää vaikkapa vauvan kanssa, joka saa hampaita, tai sitten stimmingiin. Löysin onneksi mintunvihreän. Eikä maksanut paljon.

En ole varma ollenkaan, auttaako se, kun en tosiaan ole tottunut mihinkään ylimääräisiin esineisiin suussani. Päin vastoin se saattaa vain ällöttää minua. Mutta pianhan se selviää.

Siihen asti jyrsin tätä kärsinyttä pilliäni.


Tulipa wall of text taas kerran, pahoittelut.

You do you

Lauantain Arctic Pride -kulkueessa.

Lolitat goes Pride!

Halusin olla mahdollisimman värikäs ja hauskan näköinen, joten valitsin asukseni deco lolitaa, jota en ollutkaan koskaan ennen kokeillut. Onneksi minulla sattui olemaan uusi peruukki vaaleansinisen ja mintunvihreän värisenä. Olen keräillyt värikkäitä pinnejä ja rannekoruja jo kauan aikaa, nyt vihdoin ne pääsivät käyttöönkin.

Minulla oli ainakin hyvä olla tässä asussa, nyt tällä hetkellä tämän pastellikauden keskellä. Olo oli sievä ja energinen, ja muutkin ihmiset näyttivät tulevan hyvälle tuulelle minut nähdessään. Komeilen myös aika monen turistin lomakuvakansiossa.

Aseksuaalisuus on olemassa! Meitä ei vaieta kuoliaaksi!

Olen kirjoittanut blogissa ennenkin aseksuaalisuudesta. (Nykyään yhdistän sen jossain määrin myös aspergeriin, sillä autisteissa aseksuaalisuutta luullakseni esiintyy enemmän kuin muissa.) Termi kattaa monenlaisia ihmisiä, enkä ole itse vieläkään ihan varma, minne sinne kuulun, mutta edustan silti. Suureksi riemukseni löysin kulkueesta peräti neljä muutakin, jotka vaikuttivat samanhenkiseltä. Oli mukava sellainen moment of bonding.

En kadottanut yhtään pinniä koko päivänä! Kirosin niiden kanssa aamulla kun eivät menneet hyvin ja monta kertaa piti niitä siellä ulkonakin venkslata, peruukki on liukasta matskua ja pinnit valuvat ja sitten on karvaa silmissä ja argh. Missään kuvassa ei taaskaan tietenkään näy se kuinka super glitterinen meikkini oli, ripsetkin.

Kiinnitin päähäni jopa Halinallen, se kävi hyvin reppuni kanssa. Huomatkaa pinssi, joka oli itse asiassa oikeasti takin rinnuksessa mutta siirsin sen reppuun kuvaa varten...

En ole saanut vielä kaikkia yhteiskuvia, mutta siinäpä oli muutamia niitäkin.


Bongasin jo itseni muualtakin:

Ah olen niin ylpeä!


Päivä oli hauska mutta väsyttävä, joten en yhtään tippaa jaksanut edes suunnitella minnekään iltajuhliin lähtöä. Olisi sekin kyllä ollut jännä, mutta kun ei jaksa. Koskaan. Mitään.




Sitten seuraavana päivänä kotona möhösunnuntaita pizzan ja sipsien parissa vietellessä:






Voisin alkaa ladata videot Vimeoon tästedes. Ehkä.



Ja koska pizza ja sipsit niin nyt närästää... Taas kerran olisi aamulla puutöihin lähtö... Ja sitten päivemmällä olisi vielä suklaakonvehtientekokurssi OUMAILOOD naminami.

Reality is Lost

Sain yhtäkkiä uuden idean Helloconin asuani varten. Se on onneksi vasta kesäkuussa, mutta mekon olen jo sitä varten hankkinut. Pääkoristettakin olen ommellut, mutta se on vielä kesken. Mutta nyt taas tässä yössä istuessani sain paremman idean siitä, millaista fiilistä tahdon asuun hakea. Aion yhä toteuttaa sen sillä samalla mekolla, ja samalla pääkoristeella, mutta pitää lisätä siihenkin vähän erilaisia juttuja, ja hankkia muita asusteita. Selailenkin juuri Etsyä inspiksen toivossa. Pitäisi kai tilata pitsiä, kun Eurokangas on niin köyhä.

Tajusin vihdoin jopa kokeilla päälle sitä mekkoakin. Onneksi sopii. Ehkä vähän hartioista tiukka, mutta ei paha. Hihat ovat juuri sopivan mittaiset, ja vyötärö ja rinnanympärys istuvat juuri sopivan sievästi.

Säästän mekon ja kaiken yllätyksenä sinne kesäkuuhun asti, joten en kerro tarkemmin.




Noniin tosiaan, halleluja minulla on toimiva kone! Vaan näytössäni lieneekin nyt jotain vikaa, tai ennemmin näytön piuhassa kai. Näh. Tämä ei todellakaan ole mikään vanha ja paljon käytetty näyttö, eikä tämän todellakaan pitäisi vielä alkaa reistailla. Nyt pitäisi kuudessa erässä maksaa tämä masiina pois, ja yritän vielä säästää maaliskuun ja huhtikuun aikana jonkin verran toukouuta varten. Minulla on kuitenkin hankkimatta enää junaliput Rovaniemen ja Helsingin välillä, sekä junaliput Berliinin ja Leipzigin välillä. Muuten hostelli, lennot ja festarilippu on hoidettu. On muuten aika jänniä bändejä jo varmistettu tulevaksi WGT:hen, katsokaa vaikka. Eikä siinä vielä kaikki. Tuossa vasta tähän mennessä varmistetut. Harmittelen vähän sitä, kun viime vuonna siellä oli Qntal, Blutengel ja jopa Deine Lakaien, oh boy, ne olisin tahtonut nähdä. Vaikka Blutengel onkin vähän kökkö livenä ja kuulemma Deine Lakaienilla oli ollut teknisiä ongelmia. Ehkä jonain toisena vuonna. Toisaalta en ehkä välttämättä halua joutua kokemaan läpi sitä tunnemyrskyä mikä väistämättä purskahtaisi ilmoille, jos näkisin Deine Lakaienin...



Seuraavat kuvat joltain viikonlopulta, kun tavattiin Teasean luona askartelun merkeissä, ja aloitin siellä sitä Helloconin pääkoristetta. Nämäkin kuvat otin äitilässä, samoin kuin edellisenkin postauksen kuvat. Olen luuhannut paljon siellä sillä aikaa, kun ei ole ollut omaa toimivaa konetta.

Olen huomannut uusia juttuja itsestäni. Siis no, ei uusia oikeasti, mutta en ole vain koskaan ennen tullut ajatelleeksi niitä tältä kantilta. Saatuani asperger-diagnoosin näkökulmani itseeni on muuttunut hieman, ja nyt hoksaan jatkuvasti monista omista jutuistani että oho, tämähän on selvästi autistista. Monet asiat mitä puuhailen yksin kotona öisin. Tuntikausia jankkaan samaa ja samaa ja samaa ja samaa, ihan tyytyväisenä. Mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt minua jankkamassa minun omia hommiani, en ole kenenkään kanssa sellaisista puhunut, enkä ole koskaan ennen edes pohtinut, miksi teen niin. Joten miten kukaan olisi koskaan voinut aavistaa?

Ehkäpä lempitunnetilani on se, kun ei oikeastaan väsytä, mutta menen sänkyyn makaamaan kisun kanssa ja ajattelen. Kun ei ole mitään tekemistä käsillä, eikä mitään ylimääräisiä aistiärsykkeitä, ja makaan liikkumatta ajattelemassa, katoan jonnekin ihan toisaalle tyystin. Joksikin aikaa silmäni lakkaavat näkemästä vaikka ovat auki, korvani lakkaavat kuulemasta, kehoni lakkaa painumasta kohti maapallon keskipistettä, ja on olemassa vain ajatukset. Ei niiden tarvitse olla mitään erikoisia ajatuksia, jotain suunnitelmia yleensä. Unohdan kokonaan, kuka olen ja missä olen. Jos saan vartinkin uppoutua kaikessa rauhassa sinne jonnekin, sieltä takaisin päästessäni olo on oikein rauhallinen, levännyt ja kirkas. Sen jälkeen jaksaa taas hyvin. Se on parempaa kuin torkut, koska niiltä herätessä on aina niin töksähtänyt olo, ja menee aikaa, että siitä toipuu. Yöunia se tosin ei sentään korvaa.




Viime päivinä on ahdistanut muunmuassa se, että olen ihan älyttömän huono vastaamaan viesteihin ja kommentteihin. Tumblrin viestikansiossa esimerkiksi lojuu eräs viesti, ja olisin halunnut jatkaa sitä keskustelua ihan oikeasti, mutta lykkäsin sitä, ja nyt en enää kehtaa vastata siihen kun on mennyt jo monta kuukautta.... Sähköposteja ei onneksi tule usein, niihin vastaaminen on lähes mahdottomuus, vaikka olisi jokin ihan pienikin lauseenpätkä vain kirjoitettavana. Facebookissa sentään yritän. Whatsappissa vaihtelevalla menestyksellä. Jotkut paikat olen hylännyt kokonaan ja tietoisesti yrittänyt unohtaa kaikki sellaiset viestit, joihin olisin halunnut joskus vastata. Kuinka monta mielenkiintoista keskustelua jää käymättä, kuinka monta uutta tuttavuutta löytämättä? En jaksa usein edes vastata yksinkertaisesti "kiitos" joihinkin kommentteihin vaikkapa instassa. Yyh. Liikaa paikkoja joissa pitäisi olla ajan tasalla kaikesta. En minä jaksa.

Paljon mieluummin vain luen muiden keskustelua ja kehittelen fiksuja kommentteja hiljaa mielessäni, ikinä niitä mihinkään kirjoittamatta. Hyvä.



Kollektiivinen anteeksipyyntö tässä kaikille, joiden kommentteihin/viesteihin/yms en ole saanut (vielä) vastattua. I'm trying here.

now playing

Dying from the inside out

Tilasin silloin kerran uuden tietokoneen. Se ei tullut. Lopulta lähettivät sähköpostia, että tuote on loppunut. Kiitos nyt tästäkin. Mutta kyllä minä sitten kuitenkin saan koneen, toisen, paremman, hintalaatusuhteeltaan paremman. Tänään tai huomenna, heti kun veli ehtii sen hakea. Se oli palapelikone. Sitten saan taas blogata ja kuvata. Toivottavasti se ei hurise kovasti, hipihiljainen koti on ollut niin ihana. Ei ole ollut ikävä musiikkia juurikaan, ja loppujen lopuksi ihan hyvinhän se aika on kulunut. Kohtalaisesti voi myös kännykällä pitää huolta, että pysyy mukana maailmanmenossa ja toisten blogipäivityksissä ja sen sellaista.

Tahtoisin kirjoittaa tuhosta ja kaaoksesta ja pahasta.

Avasin tämän välilehden sitä varten.

En mistään maailman tuhosta ja yleisestä kaaoksesta ja ihmisten pahuudesta, ei todellakaan, vaan ihan siitä mitä myllertää täällä minun säälittävässä pienessä pääkopassani.

Ei pysty.

Kuvottaa.

You poor unfortunate sooooul

Täytin eilen 25. Muistan vielä, kun veli 9 vuotta sitten täytti saman verran, ja minusta hän oli vanha. Niin pilkka lopulta kapsahtaa omaan nilkkaan, tai jotain.

En kyllä ole varsinaisesti ikäkriisissä tai mitään. Ehkä sitten, kun täytän 30? Synttärit on ylipäänsä mielestäni hieman ankea juhla. Mietin ihan liikaa sitä, että aikaa ei oikeasti ole olemassa, ja tammikuu on pelkkä sana, ja vuosikin sopimus, koska maapallo nyt vain sattuu kiertämään aurinkoa, ja kaikki on ihan omituista ja luonnotonta, ja ääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää

Synttärit on joillekin ihmisille suurensuuri juttu. Ne pitää teemajuhlia ja saa kaikilta sukulaisilta ja kavereilta kalliita lahjoja ja varaa hotellihuoneita ja kaikkea sellaista. Nojaa, mitäpä minä mistään tiedän, eihän minulla olisi ketään ketä kutsua vaikka yrittäisinkin juhlia.

Minulla on kyllä ollut viime aikoina aika kurja olo, ihan vanhenemisesta johtumattomista syistä, luullakseni ainakin, tai ei se olo ainakaan pelkästään vanhenemisesta ole johtunut. Enemmänkin yksinäisyydestä ja väsymyksestä ja elämän paskuudesta noin ylipäänsä. Sain lauantaina pitkästä aikaa ison paniikkikohtauksen, ja minulla kesti ennätykselliset kolme tuntia päästä siitä yli. Univajettakin on taas kertynyt.

Tehtiin kuitenkin emon kanssa yhdessä tunnelmaan sopiva kaakku.

Ostin silloin Halloweenin aikoihin Lidlistä soman kakkuvuoan, aika pieni se kyllä on, mutta onneksi ei ole monta syöjää. Sisällä on suklaapohja ja vadelmarahkatäyte. En tykkää kermakakusta, sokerikuorrute on ihan minun juttuni. Ja se on tietysti vaaleanpunainen.

Decopic on hyvä.

Tein erittäin glitterisen tähtimeikin synttäripäivän ratoksi, mutta eihän kännykän kamera oikein mitään glitteriä näe.

Juuri ja juuri jaksoin tänään nousta ylös ja lähteä puutyökurssille, univajeesta ja hirveästä olosta huolimatta. Onnistuin alle vartissa saamaan itseni lähtökuntoon, koska makasin viimeiseen asti sängyssä säälimässä itseäni ja pohtimassa, kuolenkohan jos nyt nousen ylös. Onneksi aamulla sinne saa kyydin, kurssi järjestetään tosiaan jossain tuolla kaukana teollisuusalueella, ja yleensä kävelen sieltä sitten kotiin.

Nukkekotini on yhä pahasti vaiheessa, enkä enää edes ole niin varma, saanko sitä koskaan valmiiksi. Olen ostanut sinne jo pari huonekaluakin. Ja suunnitellut sisustusta. Sylvanian kisuperhe kovasti kaipaisi omaa sievää kotia. En koe olevani pahakaan poropeukalo puuhommissa, mutta jännitän. Jännittää käyttää tappavia masiinoja yksin, vaikka osaankin. Näen sieluni silmin sormia silpoutumassa sirkkelissä ja höylän viemässä käsivarresta siivuja kuin juustosta, hiomakoneen raastamassa kämmenet jauhelihaksi ja niin edelleen.

Mutta kyllä se nukkekoti edistyy. Iskä antoi lisää puuta, ei tarvitse ostaa kallista materiaalia sieltä kurssilta. Talossa on jo laattia ja sivuseinät, tänään aloitin etuseinän tekoa. Sitten puuttuu enää katto ja väliseinät.


Puutöistä vahingoittumattomana kotiin selvittynäni (tänään sain kyydin takaisinkin aah) aloitin päivän alusta, ja meikkailin kaikessa rauhassa, koska meikkaaminen on niin kivaa. Meinasin, että olisin lähtenyt päivälliselle uuteen sushipaikkaan, mutta ei minulle ollutkaan tullut vielä tänään rahaa. Ehkä huomenna. Tai joku muu päivä tällä viikolla. Olin unohtanut verkkopankkitunnukset emolle, joten siksi olen taas täällä kirjoittamassa blogiin. Vasta viikko siitä, kun tilasin uuden koneeni, äyh, tulejo.

Näin laadukkaan asukuvan sain. Jee.

Kirpparoin tämän soman hupparin viime maanantaina, kun hoippuroin nälkäisenä ja pyörryksissä puutöiden jälkeen vielä kahdelle eri kirpparille kotimatkalla. Oli vain pakko päästä. Teinkin mukavia löytöjä, esimerkiksi makuupussin ensi kesän seikkailuja varten.

 Silloin myös tajusin, että vaatekaappia on pakko taas vähän karsia, ja vein samantien säkillisen vaatekeräyslootaan. Olen suunnitellut kirpparipöydän vuokraamista jo kauan aikaa, mutta kun täältä on niin pitkä matka sinne hyvälle kirppikselle, eikä ole autoa, ja joka päivä pitäisi käydä viemässä vähän lisää roinaa ja siistimässä pöytää. Auh.

Olen tänäänkin glitterinen, ja tällä kertaa kamerakin jo vähän hiffasi. Jos olet sitä mieltä, että huuleni ovat omituisen väriset, olet oikeassa, huulirasva ei peittänyt kovin hyvin sitä, että ne olivat hieman veriset. Huppista.

Nyt minulla alkaa mennä hermot tämän typerän bloggerin kanssa, ja nälkäkin aiheuttaa hermojen kiristystä, joten lähden kai etsimään jostain jotain muuta ruokaa kuin sushia, vähän edullisempaa kenties.








Saatoin tuhlailla eräänä yönä ebayssa, kun äiti oli nukkumassa ja olin täällä yökylässä... Ei helvettiläinen sentään....