Minä en muista mitä Hereditaryssa tapahtuu

 Kun olen turvassa kotona, oikein hyvin turvassa, rakastan kotiani jossa on vaatehuone ja astianpesukone ja lasitettu parveke, kun olen siellä turvassa ja käyn mielessäni läpi mennyttä viittä vuotta.

Kun tyhjennän sitä taivaanlahjatiskikonetta ja täytyy lopettaa kun tulee itku kesken kaiken, kun katselen vanhoja kuvia ja videoita, kun viestittelen vanhojen tuttujen kanssa, kun tajuan kuinka paljon ääneni on madaltunut ja käheytynyt sen jälkeen kun viimeksi julkaisin videoita blogiin.

Kun  muutan Melankolisesta Mestasta (Rovaniemeä kutsuttiin muinoin tällä nimellä tässä blogissa) pois, kun aloitan ihan tosissaan uuden elämän, kun mielenterveys on vakaampi kuin koskaan ennen. Kun saan pysyvän sairaseläkkeen jonka avustamana uskallan vihdoin edes varovasti suunnitella tulevaisuutta, kun kokeilen ensimmäistä kertaa elämässäni osa-aikaista palkkatyötä, kun katson Breaking Badia ja tulee kohtaus jossa Jesse Pinkman muistelee puukäsityöntunteja koulussa ja se sytyttää sisälläni sen odotetun pikkuruisen kipinän, joka lähettää liikkeelle tulipallon vyörymään mäkeä alas, ja puoli vuotta myöhemmin muutan toiseen päähän Suomea aloittaakseni koulun jossa opiskelen hienopuusepäksi. Kun tiedän nyt kuka olen ja mikä olen ja millaista tukea tarvitsen selvitäkseni, ja osaan sen jopa ääneen sanoilla kertoa opettajille ja koulukuraattorille.

Kun itkin ja huusin ja yskin ja yskin ja yskin EMDR-terapiassa traumaa ylös kurkusta, kun vihdoin sain avun ja työkaluja käsitellä näitä traumoja enkä vaan "voi voi kuulostaa kauhealta"-terapiaa kuten niin monta vuotta aiemmin. Kun minua on kuultu ja ymmärretty ja tuettu ja hyväksytty ja rakastettu ja kannustettu. Kun olen oppinut kommunikoimaan toisten kanssa, pitkän ja vaivalloisen työn tuloksena, niin kovan työn ettei sitä voi edes käsittää. Kun olen oppinut hoitamaan itse itseäni, käsittelemään tunteitani, päästämään ne ulos nielemisen sijaan, oppinut yskimään niitä vanhoja ylös.

Kun olen aloittanut ihan erilaisen parisuhteen kuin koskaan ennen elämässäni, mutta joka kuitenkin hieman muistuttaa minua ihmisistä joita elämässäni ei enää ole.

Kun olen avoimesti ei-hetero, ei-monogaminen ja ei-vanilja, ei enää.

Kun osaan puolustaa rajojani ja luottaa itseeni ja toiseen ihmiseen. Kun osaan soveltaa kaikkea oppimaani jokaisessa ihmissuhteessa elämässäni, kyllä, jopa äiti, jopa perheterapiassa.

Kun tutustun itseeni ja kaikkeen mitä olen itse hakannut itsestäni pois, paitsi ei kokonaan pois, vain piiloon.

Niin.

Kun täytän tiskikonetta tai kävelen takapihalta alkavalla hautausmaalla tai metsässä jossa ei ole lunta. Kun nousen aamuisin kouluun enkä halua mieluummin kuolla, vaan haluan tehdä sohvapöydän loppuun, siitäkin huolimatta että teen jatkuvasti virheitä ja sormissa on aina laastareita. Kun tutustun luokkakavereihin ja olen sosiaalinen ja mukava, eri tavalla kuin koskaan ennen.

Toivon, että Te olisitte näkemässä minut nyt.

Isoveli. Sielunsisko. Te olisitte niin ylpeitä minusta nyt, niinkuin minä olen itsestäni.

Sinä heinäkuun päivänä kävelin puistossa katselemassa kukkia ja ottamassa kuvia keijunukeista, menin keskiveljen luo katsomaan elokuvaa, Hereditary, veljen tyttöystävä kirkui, illalla katsoin puhelinta ja siellä oli se viesti.

Minä en muista mitä Hereditaryssa tapahtuu.

Koti?

 Koti on siellä missä on metsää ja vapaus

Koti on turvallinen olo

Koti on lepo ja seikkailu

Voisihan se olla jossain muuallakin

Pystyn kuvittelemaan itseni

haahuilemassa

Vuorilla tai meren rannalla

Jossain kaukana täältä

Missä ei ole liian kuuma eikä liikaa ihmisiä

Kunhan siellä on metsää

Ja turva

Pystyn kuvittelemaan itseni puhumassa jotain muuta kieltä

Pääseehän sitä sitten takaisinkin

Takaisin kotiin?

Kahleet

 Tajusin hiljattain, kuinka myrkyllinen riippuvuussuhde minulla ja äitillä on aina ollut.

Hän on ollut yhtä riippuvainen minusta kuin minäkin hänestä. Hän on koko ajan estänyt minua itsenäistymästä ja aikuistumasta. Hän on - tahattomasti - nakertanut itsetuntoani, hiljaisesti myrkyttänyt minua ylisukupolvisten traumojensa myrkyillä, passivoinut minua, koetellut rajojani. Tullut jatkuvasti painajaisiini, joko haukkumaan ja pilkkaamaan minua, tai kirjaimellisesti kuristamaan minut.

Minullakin on ennenpitkää katkeamispisteeni. Minä en ainakaan suostu nielemään perintömyrkkyjä loputtomiin. Kaikki se on kaadettu minun niskaani, ja minä olen sukulinjani (molemmin puolin) vahvin, koska minä olen ensimmäinen, joka yrittää ihan oikeasti käsitellä niitä ja katkaista kierteen. Minä en suostu turruttamaan tuskaa alkoholilla, en esittämään että kaikki on hyvin, en kovettamaan itseäni ja kylmettämään tunteitani, en enää.

Minä aion siivota koko kellarin, alusta asti, käydä sen kaiken läpi, kohdata kaikkien esi-isien ja -äitien demonit, ja sitten päästää ne vapaaksi, lentoon. Heiluttaa niille nenäliinaa hyvästiksi.

Jos en tässä elämässä muuta hyvää saa tehtyä, niin ainakin aion parantaa itseni. Saatana. Sitä ei voi kukaan minulta viedä pois.

Samalla äiti on ajautunut koko ajan kauemmas, syvemmälle omaan syöveriinsä. Salaliittoteorioihin, mukaan sekavaan porukkaan joka ei itsekään tiedä mitä julistaa. Kauemmas ja kauemmas järjen valosta. Aluksi koin siitä valtavaa ahdistusta, ja syyllisyyttäkin, koska en osannut auttaa. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tehdä mitään muuta kuin ahdistua, onhan ihmisellä oikeus uskoa ihan mihin tahansa.

Joten katkaisin välit äitiin, kenties väliaikaisesti, kenties pitkäksikin aikaa. En vielä tiedä. Ainakin tiedän, että viimeiset kuukaudet ovat olleet omituisella tavalla keveitä hengittää! Minun ei tarvitse ahdistua jokaisesta whatsapp-viestistä, ei tuntea painoa rinnalla kun puhelin soi, ei kokea syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoa vierailuista. Syntymäpäivänäni kokeilin, tahtomattani, ilman omaa aloitettani, luoda edes jonkinlaisia välejä, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. On parepi olla nyt aivan täysin irti.

Yhtäkkiä maailma ja tulevaisuus on avoimempi, tunnen itseni henkisesti vahvemmaksi kuin koskaan.

Minä puolustin omia rajojani! Minä asetin kaapin paikan! Minä pidin kiinni periaatteistani! Minä en tällä kertaa antanut periksi ja taas vain kestänyt hiljaa!

Mikään ei enää oikeastaan pidättele minua Melankolisessa Mestassa. Voin mennä ihan minne vaan ja keksiä jotain aivan muuta tekemistä. Yhtäkkiä tajuan olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen lähtemään pois. Rakentamaan itselleni jotain ihan omaa. Yrittämään ihan uusia juttuja.

Mikä vapauden tunne.

 Elämäni on tähän mennessä ollut lähinnä katkeraa selviytymistaistelua, sinnittelyä, kriisiä kriisin perään. Heti kun edellisestä negatiivisesta elämänmuutoksesta olen selvinnyt, tulee seuraava.

Eikö olisi jo minun aika kukoistaa? Haluan positiivisia elämänmuutoksia, sellaisia joihin voin itse edes jonkin verran vaikuttaa, sellaisia joita voi suunnitella ja odottaa innolla kauhun sijasta. Haluan elää, ihan kunnolla, enkä vain selviytyä päivästä toiseen.

Minä kestän mitä vain, kun on pakko. Olen kestänyt ja tulen kestämään. Mutta kunpa aina ei tarvitsisi vain kestää. Haluan puolustautua, sanoa EI, valita itse, pitää kiinni omista rajoistani, löytää oman tapani elää ja olla.

Tämä ei enää miettimällä ja kirjoittamalla muuksi muutu. Ei enää.

Blood is the life

 Olen tavallaan enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni. Vaikka minulla on nykyään kavereita ja sosiaalista elämää, minulla ei ole enää ketään kelle soittaa kun saan hermoromahduksen. Suhde äitiin on lähes kokonaan katki useista syistä, ehkäpä kirjoitan niistä vielä joskus, ehkä se tekisi hyvää. Suhde veljeen on sekin aika heikoilla tällä hetkellä. Paras ystävä, sielunsisko jolle pystyi puhumaan ihan kaikesta, kuoli pois. Viimeisimpänä erosin tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, ainoasta ihmisestä jolle enää pystyin puhumaan ja johon saatoin luottaa. Kyllä me olemme yhä ystäviä, tekemisissä lähes joka päivä, puhumme. Mutta dynamiikka on nyt eri. Ei ole enää "me" eikä voi enää koskaan olla. On uusia asioita, uusia ongelmia, sellaisia joista ei voi nyt puhua kenenkään kanssa. Terapeutti sairastelee, peruu aikoja, ei soittele ja on arvaamaton, tuskin se hänen omaa syytään on, mutta ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Se on pelottava tilanne.

Kun ei enää olekaan ketään. Haluan oppia pärjäämään yksin, mutta totta puhuen - kuka pärjää täysin yksin? Miksi ihmisen muka pitäisi pärjätä yksin? Me olemme niin sosiaalinen eläin, niin herkästi laumautuvia että otamme laumaamme ihan toisiakin eläinlajeja, helpostikin. Missä on minun laumani?

Tätä olen kysellyt jo vuosia, samalla kun vanha laumani murenee murenemistaan. Se on tärkeä ja tarpeellinen muutos, kai, ainakin osittain. On hyvä, että otan etäisyyttä perheeseeni, meidän kollektiiviseen traumaamme, meidän periytyviin myrkyllisiin malleihimme. On hyvä, että tuli ero silloin kuin se tuli, koska tiesimme kyllä molemmat, ettei näin voi jatkua. Ainoastaan sielunsiskon kuolema ei ollut hyvä, ei sitten yhtään. Ehkä se oli hänelle helpotus ja ulospääsy tuskasta, ja toki minä sen hänelle suon, en ole niin itsekäs. Mutta olen silti aika itsekäs. Minä olen kovin kovin yksin ilman häntä. Ja ehkä hän olisi voinutkin vielä eheytyä henkisesti. Kuka tietää.

Haluaisin, että minulla olisi nyt heti jo olemassa ihmisiä, joihin luottaa. En jaksa luoda uusia läheisiä suhteita, se vie vuosia ja paljon voimia. Minulla ei ole kumpaakaan, ei juuri nyt.

On asioita, joista en voi kirjoittaa edes blogissa, vaikkei tätä enää juuri kukaan luekaan. Kirjoitin tänne paljon silloin kun olin yksinäisimmilläni. Tässä se taas on. Miten olla yksin kun on näin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei saa selkoa yksin? Miten kasvaa ilman toisia joihin peilata ja joilta oppia?

Missä ovat minun ihmiseni? Olen huutanut tyhjyyteen tätä kysymystä jo niin kauan ja niin monta kertaa. Kuinka minä löydän heidät ja kuinka minä tunnistan heidät? Kuinka minä luon kestäviä ja terveitä ihmissuhteita? Kuinka uskallan päästää toisia lähelle? Kuinka suojelen itseäni epäterveiltä suhteilta, manipulaatiolta ja sydänsuruilta?

Olen täysin uusi ja erilainen, mutta vieläkin ihan kesken.

Ja unessa mä kauas lentää saan

 En väitä, että olisin palaamassa blogin pariin. En lupaile, että kirjoittaisin vast'edes useammin, tai ollenkaan. Haluan juuri nyt kirjoittaa vain juuri tämän.

Muutos on taas tulossa. Sitä samaa muutoksen jatkumoa, josta kirjoitin viime tammikuussa tasan vuosi sitten. Konkreettisia muutoksia on jo tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Ensi viikonloppuna on tiedossa jälleen yksin suurempi näkyvä muutos - minä muutan taas yksin omilleni asumaan.

Huonekaluja - ei ole

Kykyjä pärjätä arjessa - ehkä??

Uusia kamuja joita kutsua sitten teelle - ehkä!

Lasitettu parveke kissalle - on

Stressin taso - kauhea

Stressiherkkyys on bitch. Kulutin jo voimani loppuun, en jaksa enää pakata ja siivota ja raahata laatikoita ja järjestellä viimeisiä asioita. Mutta muuttoa ei voi perua, sen on tapahduttava. Sellaisia ne muutokset ovat.

Muutos lähestyy vääjäämättä kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä ajaessasi 200km/h, joskus se ryömii sängyn alta ja tarttuu nilkkaasi kun vähiten sitä odotat, joskus se tuijottaa ikkunan takaa nenä kiinni lasissa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin päästät sen sisään. Niitä on monenlaisia, mutta niiltä ei pääse pakoon.

Huoleni ovat suuria ja epämääräisen muotoisia. Entä jos en tule koskaan löytämään sitä kotia, jossa tuntisin vihdoin olevani turvassa ja tyytyväinen, sitä johon voisin jäädä. Entä jos en tule koskaan löytämään sellaista ihmistä/sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämä ja arki vuosikymmeniä, olivatpa ne sitten platonisia tai romanttisia kumppaneita. Entä jos olen liian paljon, liian vaikea rakastettavaksi. Liian sitä ja liian tätä.

Aika näyttää.

Mutta olisi mukava löytää joskus edes jotain pysyvyyttä elämässä, jotain turvallista, jotain mihin luottaa. Voiko sellaista edes olla?

Missä on minun palani maailmaa, minun metsäni, minun kotini, minun paikkani, minun yhteisöni, minun perheeni.

Hopea on kirkkautta harmaudessa

 Jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan jotenkin melankolisia, krooniseen masennukseen taipuvaisia. Joillakin ei tehoa lääkkeet, toiset lääkitsevät itseään alkoholilla tai jollain muulla, jotkut tekevät itsemurhan eläkeiässä kärsittyään masennuksesta lapsuudesta saakka. Yritän kovasti miettiä, miksi ihmisellä on ylipäänsä olemassa tällainen taipumus. Se herättää liian monia kysymyksiä. Aivojen ja abstraktin ajattelun evoluutio on aivan liian monimutkaista minulle. Joidenkin tutkimusten mukaan kansoilla, jotka elävät vielä tänäkin päivänä metsästäjä-keräilijän luontomme mukaisesti, on hyvin vähän tai ei ollenkaan masennusta.

Joka tapauksessa taustalla on aina myös tämä kysymys: Miksi kaikilla ei ole sitä taipumusta? Jos se on selitettävissä, niin miksi sitä ei ole kaikilla? Toisin sanoen: Miksi se on minulla?

Olipa kyse sitten aivokemiasta, neurologiasta, kulttuurimme ja yhteiskuntamme luomasta paineesta, lapsuuden traumoista, vai kaiken yhdistelmästä, fakta on nyt kuitenkin se, että tämän kanssa pitäisi jotenkin pärjätä. Niinkuin olen kai pärjännyt tähänkin asti vaihtelevin tuloksin.

Diagnoosilista kasvoi kaksinkertaiseksi, kun sinne lisättiin ADHD ja PTSD. Ei kai sillä muuten ole niin väliä, mutta diagnoosi oikeuttaa kokeilemaan uusia lääkkeitä, ja diagnoosin avulla on helpompi hakea Ihan Oikeaa Terapiaa. 

Vaikka olenkin ollut mielenterveyshoidossa jo yli 15 vuotta, vasta viimeisen viiden vuoden aikana on tuntunut välillä siltä, että joskus minua jopa kuunnellaankin, ja sanomani otetaan todesta. Ehkä yli 25-vuotias on se maaginen oikea aikuinen, jonka ongelmat eivät enää voi olla vain nuoruuteen kuuluvaa hömpötystä ja itsensä hakemista. Olisihan se ollut kiva, jos ongelmani olisi otettu tosissaan jo 20, 15, tai edes 10 vuotta sitten, tai ylipäänsä olisi kiva jos nuorten ongelmia ei aina vähäteltäisi kaikkialla, mutta kaikkea ei voi saada. Yritän olla vaipumatta katkeruuteen, koska mennyttä nyt ei kuitenkaan voi muuttaa. Voi vaan yrittää tehdä tulevaisuudesta siedettävän, tai jopa nautittavan.

Täytän ensi sunnuntaina 30. Olkoonkin vain numero ja abstrakti ihmisen keksimä käsite, tapa ymmärtää ajan kulua; se voi silti olla yhtä aikaa myös jotain tärkeää, askel, käännekohta, uusia tuulia puhaltamassa lumisessa erämaassa.

Vaikka olenkin sanonut tätä blogissa niin kauan kuin blogi on ollut olemassa (yli 10 vuotta nyt jo!) niin silti: tuntuu siltä, että jotain uutta on tulossa. Vaikka se ei olekaan koskaan osoittautunut niin uudeksi ja niin jännittäväksi ja niin positiiviseksi kuin kuvittelin, on se silti joka kerran ollut jotain uutta. Paikallaan olokin on vain illuusio, vaikka tilanne ei varsinaisesti radikaalisti muuttuisi. Kasvua ja muutosta tapahtuu silti koko ajan, hitaasti, hitaammin kuin haluaisin, mutta siltä ei voi välttyä. Ihminenkin kasvaa kuin kasvit. Paljain silmin sitä ei voi havaita, ja se tuntuu kovin kovin hitaalta. Mutta jälkeenpäin tarkastellen - ohoh, missä vaiheessa tuo kasvoi noin suureksi ja komeaksi? Mitähän uutta tällä kertaa on tulossa?

Jokainen hopeisen kirkas hetki harmauden keskellä on timantin, kiitoksen, ilonkiljahduksen ja pienen tanssin arvoinen.