Järjestys? Pah

Minä tunsin A:n vain 8 vuotta. Sen sijaan M:n olen tuntenut nyt jo noin 16 vuotta. Minun mielestäni siinä on jokin yhteys, että kun A lakkasi olemasta olemassa minun elämässäni, muutama vuosi myöhemmin M alkoi olla olemassa minun elämässäni. Tuntuu, että universumin hassuus ja hölmöys ja sattumanvaraisuus pitää minusta aina huolta. Se ei ole järjestys, ei sellainen että näin piti tapahtua juuri näin päin ja se oli suunnitelma. Se vain meni niin. Minä en usko järjestykseen.

Järjestyksestä pitävät kynsin hampain kiinni sellaiset, jotka pelkäävät kaaosta.

Kaaos on ainoa tapa, millä asioita voi tapahtua. Kun annetaan tarpeeksi aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, niin ennen pitkää kaaos alkaa tuottaa mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkiksi luoda elämää planeetalle, kun on käytettävissä miljardeja vuosia ja miljardeja planeettoja. Ennen pitkää on väistämätöntä, että jotain ihan hassua ja hölmöä, kuten elämä, tapahtuu. Se voi tapahtua usein eri tavoin useissa eri paikoissa ja useissa eri ajoissa, ehkä jopa useissa eri universumeissa. Voihan olla, että on olemassa myös universumi, jossa sitä ei koskaan tapahtunut.

Monia asioita voi mitata ja laskea, mutta järjestykseen asioita ei koskaan lopullisesti saa.

Minusta tuntuu melkein siltä kuin kaaos olisi ajatteleva, tiedostava olento. Mutta se on kovin kovin suuri ja monimutkainen ajatus, minun pienet ihmisen aivoni eivät sitä pysty käsittämään ihan niin pitkälle kuin haluaisin, se murenee käsiini aina kun yritän tarttua siihen lujemmin. Kaaosta ei ole personoitu elokuvissa ja kirjoissa samalla tavalla kuin jumalaa, minä en kykene yhdistämään sitä mihinkään havaittavissa ja ajateltavissa oleviin piirteisiin, niinkuin ideaa ajattelevasta, tiedostavasta jumalasta. Sanasta jumala voi tulla vaikka mieleen Morgan Freeman tai se mikä esitetään Simpsoneissa. Sanasta kaaos on hyvin vaikea saada mitään simppeliä kuvaa päähänsä.

Yksinkertaistaminen on ihmisen elinehto, korkealentoisissa ajatusten sfääreissä ei voi elää koko ajan. Ihmisen aivoja ei ole tarkoitettu moiseen, vaan selviytymiseen, elämän perusasioiden kanssa painimiseen. Mutta silti jostain syystä meille kasvoi sellaiset aivot, joilla niitä asioita voi miettiä. Kaaos onnistui siinä tällä planeetalla tähän aikaan ja tässä universumissa. Ihmiset kirjoittavat korkealentoisia kirjoja ja blogitekstejä, monet ihmiset liitelevät niin hemmetin korkealla, että minä en ymmärrä heidän puheestaan yhtikäs mitään. On ihan jännä miettiä, että miten ihmeessä tähän on tultu, ja onko tällä kaikella jokin syy.

Välittääkö kaaos, onko sillä tunteita ja mielihaluja, tahtooko se jotain ja pyrkiikö se johonkin.

Minä näen yhteyksien verkon, mutta en tiedä miksi, ja miten, ja mitä se tarkoittaa. Vaikka vuodet 1999 ja 2009 olivatkin erityisen huonoja vuosia, ei minun silti pitäisi vetää johtopäätöstä, että 2019 tulisi olemaan aivan yhtä huono. Ei sellaisia syklejä ole. Se olisi epäilyttävän järjestelmällistä. Ja silloin unohtaisin kätevästi, että myöskin vuodet 2000, 2001, 2012 ja  2015 olivat aivan erityisen huonoja. Aaltoliike ei ole säännöllistä, mutta se ei myöskään koskaan pysähdy.



Vain epätotuuden kulissit murenevat. Todellisuuteen herääminen ei ole rakentamista eikä uuden synnyttämistä, vaan valheiden tuhoamista ja teennäisyyden totaalista hävittämistä. Kaaosta. Totuus ei synny mistään ajatuksista ja teoista, se on aina ollut olemassa, ja se tulee aina olemaan, Se ei tarvitse meitä, emmekä mekään tarvitse sitä kyetäksemme olemaan olemassa. Mutta tarvitsemme sitä, jos aiomme oppia. Totuus ei odota meitä, eikä tule meidän luoksemme, se vain on, ja me kykenemme menemään sen luo, jos murtaudumme valheen muurin läpi.

Luulenko minä löytäneeni totuuden, saattaa joku kysyä? En. Miten minä edes tunnistaisin totuuden, vaikka törmäisin siihen? Totuus ei ole vain yksi asia, eikä sen löytäminen ole vain yksi herääminen. Se on loputon matka.

2011

2019