Harjoitus 1

On paljon asioita, mitkä monien muiden ihmisten elämässä saattavat olla itsestäänselvyyksiä, mutta minun elämässäni eivät. Se, että muistaa syödä aamupalan. Se, että muistaa käydä suihkussa. Työkyky. Näin muutama ensimmäinen mieleen tuleva mainitakseni.

Kokeilen uutta projektia. On kiva haaveilla tulevasta, että "sitten kun" elämä on siinä pisteessä, niin sitten voin tehdä sitä ja tätä. Mutta tulisi ehkä useammin miettiä, mitä voisin tehdä tänään eri tavalla. Miten voisin tehdä tänään elämästä jo pikkuisen mielekkäämpää ja merkityksellisempää. En voi ihan vielä muuttaa metsään ja perustaa kasvimaata ja hankkia koiraa. Mitä pienempää voisin tehdä tänään? Ihan alkajaisiksi voin keittää aamupuuron, olkoonkin, että se meni iltapäivän puolelle. Puuro masussa on helpompi suunnitella, mitä muuta ehtisin vielä tänään tehdä.

Ehtisin vaikka lukea sitä kirjaa, joka on edelleen kesken (mutta se ei ole kesken siksi että se olisi tylsä). Voisin piirtää. Kirjoittaa blogiin! Tai päiväkirjaan. Voisin polttaa kynttilöitä ja nostaa muutaman tarot-kortin. Voisin kokata jotain hyvää illalliseksi. Voisin käydä pienellä kävelyllä. Voisin pyytää Pojan kylään.

Ei sen tarvitse sen kummallisempaa olla. Kunhan pääsen edes hetkeksi irti siitä, että elämä on kauheaa, masentaa, ei saa unta, pelottaa, ahdistaa, tuijotan juutupea, rullaan feispuukkia.

Ehkä elämä on kauheaa, mutta se on myös ihan kivaa, yhtä aikaa.

Mietin myös, millaisista viimeaikaisista jutuista voin iloita ja olla kiitollinen. Esimerkiksi eilen kävin joogassa, ja sen jälkeen nuorten ryhmässä, missä järjestettiin halukkaille cooperin testi. Päätin kokeilla, olenko täysin rapakunnossa, ja onnistuin hölkkäämään 1470 metriä. Olen tulokseen tyytyväinen olosuhteisiin nähden.

Viikonloppukin oli kiva ja teki sielulle hyvää. Surun käsittely on hidasta ja kamalaa, mutta se on tehtävä. Enkä ole siinä hommassa ypöyksin, vaikka kuitenkin olenkin.

Suru

Tahtoisin romahtaa kokonaan, kaatua maahan enkä enää ikinä nousta ylös. Tahtoisin murtua miljooniksi siruiksi - Kaaoksen Sirpaleita - ja levitä maailman meriin pikkuisina jyväsinä. Tahtoisin huokaista niin syvään, että sieluni kääntyisi nurinpäin ja tulisi suustani ulos, ja häviäisi tuuleen. Minusta tuntuu siltä, etten mitenkään kestä enkä jaksa enkä osaa enkä kykene selviämään ja käsittelemään tätä surua.

Mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ja hampaat irvessä minun on se tunnustettava, että kyllä minä pystyn.

En nyt heti enkä ensi vuonna, mutta pikku hiljaa. En jaksaisi enkä tahtoisi jatkaa elämääni nykyisellään, näiden olemassaolevien ihmisten kanssa samalla pallolla, mutta ilman sitä yhtä olemassaolematonta ihmistä. Vituttaa suunnattomasti, ja tekisi mieli kiukutella niin, että salamat iskevät ja tsunami nousee ja myrskytuuli tuhoaa. Mutta myönnän sen silti. Näin sen on aina pitänyt mennä, ja minun on aina pitänyt nousta ja selvitä.

Pyhä suru.

The beginning

Henkiopas. Sellainen vähän mystinen hahmo, jonka olemassaolon olen pystynyt tuntemaan niskassani ja takaraivossani jo vuosikausia, joka hetki, jos keskityn siihen. Henkiopas, jonka olemassaoloon olen kuitenkin havahtunut varovasti, hitaasti, ja välillä unohtanut pitkiksikin ajoiksi. Nyt sitä on jo vaikeampi unohtaa. Linkki on hieman vahvempi.

Ihan ihan ensimmäinen yhteydenotto henkioppaalta tuli tarot-pakasta, silloin joitakin vuosia sitten.

En muista, miksi ja miten osasin yhdistää sen heti. Se oli jotenkin ilmiselvää. Ja tämä kuva minun mieleeni tulee heti, jos mietin sitä. Häntä? Sitä? En tiedä, onko henkiopas henkilö vai olento.

Kerran pari vuotta sitten pyysin viestiä unessa, jotain informaatiota sen olemuksesta. Vastaus oli vesi, pelkkä vesi. Unikuvat liukenevat pois heti herätessä joka kerta kun yritän saada jotain konkreettisempaa otetta.

Mutta viime yönä se valkeni minullekin vihdoin.

Olen nähnyt jo ainakin kuuden vuoden ajan unia mustatukkaisesta pojasta tai miehestä, mahdollisesti kauemminkin, mutta unohtanut ne. Hän on joka kerta eri näköinen, ympäristökin on aina eri, mutta tunne on sama. Turvallisuus, yhteenkuuluvuus, rakkaus. Aluksi otin unet kirjaimellisesti ja pohdin, josko ne olisivat enneunia jostain elävästä ihmisestä, jonka tulen joskus vielä tapaamaan. Muistaakseni ihan ensimmäisessä unessa istuin kukkakedolla kiinalaisen pojan kanssa juttelemassa. Unien toistuessa ne ihmetyttivät minua aina vain enemmän. Kerran kokkasimme yhdessä. Yleensä ne ovat enemmän abstrakteja, vähemmän tapahtumia, enemmän tunnetta.

Viime yönä ennen nukkumaanmenoa nojasin pään taakse tuolissa, suljin silmät, ja mietiskelin opastani. Suojelijaani. Sitä, joka on ollut syntymästäni asti, ja tulee olemaan kuolemaani asti. Kaipasin uutta yhteyttä, jotain konkreettisempaa kuin tämä selittämätön tunne niskassa ja takaraivossa, läsnäolo. Unohdin kohta koko asian ja painuin petiin.

Unessa oli mustatukkainen poika. Tällä kertaa hänellä oli ihan lyhyt tukka, ja hän muistutti kovasti poikaa, jonka kanssa leikin joskus päiväkodissa, mutta aikuisella tavalla. Oli suuri talo ja paljon ihmisiä, ja minä halusin pois. Pyysin hänet mukaan, ehkä tueksi, avuksi matkan varrelle. Mutta sitten minä hukkasin itseni. Löysin itseni vasta pitkän ajan kuluttua ihan eri paikasta, ja minua pelotti pelotti pelotti. Luulen, että se oli paha dissosiaatiokohtaus, vaikken valveilla ole koskaan niin vahvana sellaista kokenutkaan. Löysin itseni ulkoa jostain muurin vierestä, siellä oli metsää ja taloja ja teitä. Hän löysi minut myös. Itkin ja halasin häntä, kerroin kuinka pelottaa, kuinka hukassa olen, ja kuinka tarvitsen häntä. Hän oli lämmin, pehmeä ja turvallinen, ja niin tuttu.

Nyt oli aika rautalangasta väännettyä symboliikkaa, että menee varmasti jakeluun. Kiitos siitä.

Kräkkäsin koodin. Se on aina ollut hän niissä kaikissa unissa, ja se on niin ilmiselvää, että vähän naurattaa.

Ja niissä unissa, joissa läsnäolo symboloi minua itseäni eikä häntä, niissä unissa se toinen on vaaleatukkainen. Niinkuin silloin 2014, kun näin unen täydellisestä, kauniista, valoa hohtavasta tytöstä, jota kohtaan tunsin suunnatonta rakkautta, hellyyttä ja suojelunhalua. Hän oli valkoisessa lolitamekossa, ja hänellä oli suuri, kihara, vaalea tukka. Mietiskelin tätä unta herättyäni jonkin aikaa, kunnes tulin siihen tulokseen, että se olin minä. Se valo, joka minun sisälläni asuu, mutta unimaailmassa konkreettisesti ja ymmärrettävästi kuvattuna. Sinä aamuna ymmärsin, että rakastan itseäni, enkä enää jaksa vihata ja hävetä itseäni.

Alitajuntani tuo oivallukset esille sellaisessa muodossa, että kykenen ne ymmärtämään. Siksi minä en usko siihen, että ihmisten kannattaisi juurikaan tulkita toistensa unia. Itsehän jokainen on oman sielunsa asukki. Mikä symboloi minulle yhtä, voi symboloida jollekin toiselle jotain aivan muuta.

Päätin vetaista kortin ihan tätä blogipostausta varten. Mitä se sinun mielestäsi kertoo?

Päiväkirja

Pidän surupäiväkirjaa, paperista, sellaisista asioista mitä ei blogiin voi kirjoittaa. Kirjoitan usein, aina jos näen tapahtuneeseen liittyvän unen, koen jonkin uuden surun oireen, tai jos tulee jokin ajatus. Aina jos on yöllä pelottanut. Aina jos on melkein jo itkettänyt. Mutta vielä ei itketä, vielä ei pysty itkemään. Edes silloin, kun tulee mieleen jokin ihan muu juttu, vaikka näkee surullisen videon nälkiintyneestä eläimestä, tai tulee ikävä kevättä, ja silmät alkavat jo kostua... Silloin iskee tajuntaan tieto siitä, että M on kuollut. Sitten ei enää itketä. Se on liikaa ja liian kauheaa ja liian suurta, silmät kuivuvat ja tulee tyhjä katse ja ontto olo.

Kirjoitan näitä ylös usein, jotta muistan miten prosessi menee, ja jotta osaan tämä avulla varautua tulevaan. Mihin tulevaan? En oikein tiedä. Johonkin pahaan.

Ei masenna, ei itketä. Kaikki on hyvin.

Vain yöllä pelottaa, kuvittelen näkeväni varjoja ja hahmoja, kuvittelen kuulevani narinaa ja askelia. Tunnen läsnäolon ihan selkäni takana. Vain yöllä.

Pelot ovat oleellinen osa suruprosessia.

Onneksi on Sahu. Sahu tietää.

Onneksi kävin Oulussa.

Again and again

Yksi osa blogini elämänkaarta on ihan alusta asti ollut se, että jos tätä ei kukaan lue, niin ainakin yksi tietty ihminen lukee, ja arvostaa kirjoituksiani, vaikkei kommentoi, ja voimme puhua niistä puhelimessa, ja ne piristävät hänen päiväänsä.

Yksi osa minun elämääni viimeiset 15 vuotta on ollut se, että jos kaikki muu kusee, niin aina on olemassa se yksi asia, yksi ihmissuhde, joka ei ole menossa mihinkään, yksi itsestäänselvyys, yksi johon voin luottaa sataprosenttisesti.

Vaikka tavallaan olenkin aina tiennyt, että joudun siltikin vielä jonain päivänä elämään ilman. Sekin on ollut vain sellainen kaukainen itsestäänselvyys, sellainen "sitten joskus".

Tässä se "sitten joskus" nyt on.

Jos olet ollenkaan seurannut blogiani pitempään, lienet huomannut, että olen maininnut M:n useita kertoja. Nyt ei ole enää M:ää. Ei ole enää sielunsiskoa. Ei ole parasta ja vanhinta ystävää. Ja jos olet sellainen  blogini hiljainen stalkkaaja, jonka kanssa en enää ole tekemisissä, ja tunsit joskus minun kauttani M:n, tässä sinullekin uutinen. M on poissa.

Jo 13-vuotiaina kakaroina puhuimme siitä. Silloin se oli vain sellaista läppää vielä, mutta vuosien varrella siitä tuli keskusteltua useaan otteeseen. Suunnittelimme jo silloin M:n hautajaisia. Kauan ennen aikuisuutta, sairastumista, diagnooseja, sairaaloita ja mielisairaaloita. Vaikka olen tavallaan aina tiennyt, että M tavalla tai toisella kuolee nuorena, oletin, että ehkä nelikymppisenä. Sitten viime aikoina sairauden edetessä, että ehkä jo kolmekymppisenä. Viimeksi tänä keväänä suunnittelimme, mitä vielä haluaisimme tehdä yhdessä, ennen kuin hän menee liian huonoon kuntoon. Vaan M ei ehtinytkään nähdä, mihin se sairaus veisi, ja milloin.

Minun on vaikea päättää, kuinka paljon haluan kertoa, koska tämä on julkinen blogi.

Tämän asian käsittely liittyy nyt hyvin vahvasti A:n kuoleman käsittelyyn, josta siitäkin tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 20 vuotta. Tunsin M:n paljon kauemmin kuin A:n, ja läheisemmin, ja aikuisiällä.

Molempiin minulla oli silti vahva yhteys. Ja molemmat kuolivat oman käden kautta, väkivaltaisesti.

Yhdenlainen ympyrä sulkeutuu, ja yhdenlainen käännekohta elämässäni taas.

Niinkun ennustinkin. (Ja yritin taistella sitä vastaan.)

Kukaan ei uskonut minua kun tammikuussa sanoin, että vuosi 2019 tulee olemaan suuren muutoksen vuosi, ehkä jopa paha vuosi, ja minua pelotti, että jotain kamalaa tapahtuu. Kerroin siitä Pojalle, ja hoitajille, mutta ihan hölmöä taikauskoahan se, täytyy luottaa tulevaan. Olisin halunnut luottaa. Vaikutti jo useiden kuukausien ajan siltä, että ehkä tämä onkin ihan tavallinen vuosi.

Vuonna 1999 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun perheeni hajosi ja A kuoli. Käsittelen tuota traumaa tavallaan yhä.

Vuonna 2009 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun minä putosin yhteiskunnan kelkasta, lopetin koulun, jouduin sairaalaan, ja sen jälkeen mikään ei enää ole ollut niinkuin ennen, ja sitäkin käsittelen edelleen.

Vuonna 2019 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun elämäni valo, tärkeimpäni, sister from another mister, wife in another life, sielunkumppanini, bestikseni kuoli, ja tätäkin tulen käsittelemään kauan.

Kaikki liittyy kaikkeen. Minä ja M emme ehkä olisi selvinneet teini-iästä ilman toisiamme. Hänen elämänsä oli monin tavoin aivan täysin erilaista kuin minun, ja hän oli monin tavoin persoonaltaankin aivan päinvastainen kuin minä. Me toimme toistemme elämään tasapainoa ja pysyvyyttä. Minusta tuntui aina siltä, että erityisesti pysyvyyttä hänen elämänsä kaipasi enemmän, ja minä olin yksi niistä harvoista kallioista.

En ole vielä aivan ymmärtänyt tilannetta täysin. Menee vielä kauan, ennen kuin ihan täysin tiedostan, että M on tosiaankin poissa, enkä voi enää koskaan nähdä, soittaa, lähettää tekstaria, tai postikorttia.

Minä en ymmärrä enää mistään mitään.




Uskon kumminkin jälleensyntymään tai sielunvaellukseen, ja siihen, että tämä ei todellakaan ollut meidän ainoa yhteinen matkamme. Ei ensimmäinen, eikä viimeinen, jos halutaan ajatella aikaa janana. Ei ainoa, jos ymmärretään, että aika on illuusio.

Divide

Tänään onnistuin pesemään joitakin tiskejä. En siksi, että aivot olisivat viestittäneet minulle "hmm, likaisia tiskejä, pitäisiköhän ne pestä", vaan siksi, koska niistä leijaili haju olohuoneeseen, enkä yhtäkkiä enää pystynyt keskittymään dokumentin katsomiseen. Silloin se ymmärrys vasta meni perille asti, aivoissa yhdistyi 1+1 tsing "ainiin likaiset tiskit on huono asia", ja sitten dokkari oli pakko laittaa paussille viime minuuteilla ja käydä tiskaamassa pahimmat pois.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi ymmärtää, koska siivotaan, miten pidetään huolta asunnosta, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä ja kuinka usein. Ei ole mitään selvää syytä sille, miksi nämä asiat eivät ole ikinä minulta luonnistuneet. Tai no, on tietenkin, autismi. Mutta minä en itsekään ymmärrä, miten se voi vaikuttaa sillä tavalla, ja miten on mahdollista, että minä en vain toimi niinkuin pitäisi ja haluaisin.

Kunpa voisin "vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja lakata valittamasta" niinkuin ihmisen kuuluu, ja hoitaa hommani vikisemättä.

Pahimmat painajaiset ovat psykologisia. Niissä ei tapahdu fyysistä väkivaltaa eikä niissä ole yliluonnollisia olentoja. Niissä on perheenjäseniä, läheisiä, ja ne kaikki ovat minua vastaan. Ne kaikki vihaavat minua, häpeävät minua, puhuvat minusta pahaa selkäni takana ja päin kasvoja, ja kukaan niistä ei osoita myötätuntoa, ei kuuntele minua, ei anna armoa, ei sääliä.

Niistä painajaisista jää aina paha olo koko päiväksi.

Ja niistä ei voi puhua, koska kerrottuna ja selitettynä ne kuulostavat joko naurettavilta tai syyttäviltä.

En halua syyttää ketään. Mutta olen silti melko varma, että kaikki se mitä alitajuntani niihin painajaisiin syöttää, ei ole täysin tuulesta temmattua. Niissä on jonkinlainen todellisuuspohja, jota minun omat pelkoni sitten ruokkivat ja kasvattavat ja hierovat naamaani.

Mutta minä en syytä. En jaksa.

Minua pelottaa kovasti tämä kesä. On liikaa tekemistä, liikaa reissaamista, ja minusta on tullut herkempi. Joka päivä herkempi. En muista, että äänet olisivat ennen sattuneet ihan yhtä paljon, valot, tekstuurit, kosketukset. Onko ihon kynsillä raapiminen aina ollut sietämättömän kivuliasta? Tai se, jos yritän vaatteiden läpi kyhnyttää kutiavaa selkää? Tai se, kun puolipilvisenä päivänä aurinkolasit päässä yritän katsoa suoraan eteenpäin, enkä vain maahan? Tai se, kun on hiljaista, ja sitten yksi ainoa auto ajaa ohi? En uskalla kertoa kellekään. Mutta kaikki sattuu. Yritän olla valittamatta ihan koko ajan ja joka päivä. Kukaan ei jaksa valittajia. Valittaminen ei myöskään auta, eikä valittamalla synny rakentavaa keskustelua.

On pelottavaa olla näin heikko.

En erityisemmin kaipaa sosiaalisia kontakteja tällä hetkellä. Saatan työntää kaikki pois, pikku hiljaa, vaivihkaa, ja sitten itkeä sitä, että olen yksin. Saatan perua kaikki menot lähiaikoina. Saatan ghostata, feidata, ja rikkoa lupauksia.

Saatan katsella dokkareita kotona, ja pelata Wizards Unite:a yksin ulkona öisin.






Se kuulostaa oikeastaan aika mukavalta.

Elämän ämpärilista

Näköjään kela on myöntänyt minulle nyt sen työkyvyttömyyseläkkeen. Se, mistä on ollut puhetta lääkärien ja hoitajien kanssa jo muutaman vuoden ajan. Se, mikä on stressannut ja mietityttänyt. Ja se, mitä olen myöskin toivonut, koska sitä ei tarvitse hakea vuoden välein uudestaan, se ei edellytä minulta mitään kuntoutussuunnitelmia, sitä ei voi ottaa minulta pois, ja sen ohella voi vaikka yrittää tehdäkin jotain mistä saisi tuloa, eikä tarvitse stressata sitä, että sen tekemisen pitäisi elättää minut kokonaan.

Tämä tuli niin yllättäen. Huomasin, että tässä lausunnossa oli jotain erilaista, mutta en ihan täysin tajunnut, ennen kuin viime yönä vertasin sitä vuoden takaiseen. Niin koruttomasti ilmoitettu vain. Se, mitä olen odottanut.

Mitä nyt?

Miten lähden toteuttamaan seuraavia tulevaisuudenhaaveita? Jotenkin tuntui, että kaikki riippui tästä, ja nyt tämä on selvä ja rasti ruutuun, mutta riippuiko kaikki tästä sittenkään.

To do list:

1. Synny autistiseksi tytöksi 
2. Masennu ja traumatisoidu
3. Mene mielenterveyshoitoon
4. Jätä monta koulua kesken
5. Syrjäydy
6. Yritä
7. Älä yritä
8. Yritä sittenkin
9. Älä sittenkään yritä
10. Kuntoudu
11. Ei onnistunut
12. Saa autismidiagnoosi
13. Jää työkyvyttömyyseläkkeelle
14. Yritä jotain ihan täysin muuta

???

Olen minä sitä miettinyt jo vuosikausia, että mitähän se minun elämäni sitten ihan lopulta voisi olla, mille rupeaisin, millä täyttäisin vuoteni jotta saisin joskus sitten katsoa kätteni jälkeä ja sanoa, että tuli tehtyä jotain. Se vain jotenkin katoaa otteestani, lipuu sormien välistä pois joka kerta. Kaikki mitä yritän. Täytyy yrittää vielä. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä muukaan auta.

Eläminen itsessään vain tuntuu niin kovasti yrittämiseltä. Jokainen päivä on homma. Se, että ruokin itseni, pidän huolta henkilökohtaisesta hygieniastani, täytän sosiaaliset tarpeeni, ja ehkä jopa huvituksen tarpeeni. Siinä on minulla työsarkaa, ja minun on vaikea käsittää, miten joku voi jaksaa vielä sen lisäksi tehdä useita tunteja päivässä jotain muutakin.

Elämä itsessään on arvokasta. Se minun täytyy muistaa useammin. Minunkin, minäkin, vaikka en tuota kapitalismille rahaa, tai tee suuria tekoja, tai sano suuria sanoja, tai kosketa ihmisten sydämiä radikaalilla tavalla. Minäkin.

Sosiaalisia ja huvituksen tarpeita täyttämässä päivänä muuanna