Again and again

Yksi osa blogini elämänkaarta on ihan alusta asti ollut se, että jos tätä ei kukaan lue, niin ainakin yksi tietty ihminen lukee, ja arvostaa kirjoituksiani, vaikkei kommentoi, ja voimme puhua niistä puhelimessa, ja ne piristävät hänen päiväänsä.

Yksi osa minun elämääni viimeiset 15 vuotta on ollut se, että jos kaikki muu kusee, niin aina on olemassa se yksi asia, yksi ihmissuhde, joka ei ole menossa mihinkään, yksi itsestäänselvyys, yksi johon voin luottaa sataprosenttisesti.

Vaikka tavallaan olenkin aina tiennyt, että joudun siltikin vielä jonain päivänä elämään ilman. Sekin on ollut vain sellainen kaukainen itsestäänselvyys, sellainen "sitten joskus".

Tässä se "sitten joskus" nyt on.

Jos olet ollenkaan seurannut blogiani pitempään, lienet huomannut, että olen maininnut M:n useita kertoja. Nyt ei ole enää M:ää. Ei ole enää sielunsiskoa. Ei ole parasta ja vanhinta ystävää. Ja jos olet sellainen  blogini hiljainen stalkkaaja, jonka kanssa en enää ole tekemisissä, ja tunsit joskus minun kauttani M:n, tässä sinullekin uutinen. M on poissa.

Jo 13-vuotiaina kakaroina puhuimme siitä. Silloin se oli vain sellaista läppää vielä, mutta vuosien varrella siitä tuli keskusteltua useaan otteeseen. Suunnittelimme jo silloin M:n hautajaisia. Kauan ennen aikuisuutta, sairastumista, diagnooseja, sairaaloita ja mielisairaaloita. Vaikka olen tavallaan aina tiennyt, että M tavalla tai toisella kuolee nuorena, oletin, että ehkä nelikymppisenä. Sitten viime aikoina sairauden edetessä, että ehkä jo kolmekymppisenä. Viimeksi tänä keväänä suunnittelimme, mitä vielä haluaisimme tehdä yhdessä, ennen kuin hän menee liian huonoon kuntoon. Vaan M ei ehtinytkään nähdä, mihin se sairaus veisi, ja milloin.

Minun on vaikea päättää, kuinka paljon haluan kertoa, koska tämä on julkinen blogi.

Tämän asian käsittely liittyy nyt hyvin vahvasti A:n kuoleman käsittelyyn, josta siitäkin tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 20 vuotta. Tunsin M:n paljon kauemmin kuin A:n, ja läheisemmin, ja aikuisiällä.

Molempiin minulla oli silti vahva yhteys. Ja molemmat kuolivat oman käden kautta, väkivaltaisesti.

Yhdenlainen ympyrä sulkeutuu, ja yhdenlainen käännekohta elämässäni taas.

Niinkun ennustinkin. (Ja yritin taistella sitä vastaan.)

Kukaan ei uskonut minua kun tammikuussa sanoin, että vuosi 2019 tulee olemaan suuren muutoksen vuosi, ehkä jopa paha vuosi, ja minua pelotti, että jotain kamalaa tapahtuu. Kerroin siitä Pojalle, ja hoitajille, mutta ihan hölmöä taikauskoahan se, täytyy luottaa tulevaan. Olisin halunnut luottaa. Vaikutti jo useiden kuukausien ajan siltä, että ehkä tämä onkin ihan tavallinen vuosi.

Vuonna 1999 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun perheeni hajosi ja A kuoli. Käsittelen tuota traumaa tavallaan yhä.

Vuonna 2009 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun minä putosin yhteiskunnan kelkasta, lopetin koulun, jouduin sairaalaan, ja sen jälkeen mikään ei enää ole ollut niinkuin ennen, ja sitäkin käsittelen edelleen.

Vuonna 2019 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun elämäni valo, tärkeimpäni, sister from another mister, wife in another life, sielunkumppanini, bestikseni kuoli, ja tätäkin tulen käsittelemään kauan.

Kaikki liittyy kaikkeen. Minä ja M emme ehkä olisi selvinneet teini-iästä ilman toisiamme. Hänen elämänsä oli monin tavoin aivan täysin erilaista kuin minun, ja hän oli monin tavoin persoonaltaankin aivan päinvastainen kuin minä. Me toimme toistemme elämään tasapainoa ja pysyvyyttä. Minusta tuntui aina siltä, että erityisesti pysyvyyttä hänen elämänsä kaipasi enemmän, ja minä olin yksi niistä harvoista kallioista.

En ole vielä aivan ymmärtänyt tilannetta täysin. Menee vielä kauan, ennen kuin ihan täysin tiedostan, että M on tosiaankin poissa, enkä voi enää koskaan nähdä, soittaa, lähettää tekstaria, tai postikorttia.

Minä en ymmärrä enää mistään mitään.




Uskon kumminkin jälleensyntymään tai sielunvaellukseen, ja siihen, että tämä ei todellakaan ollut meidän ainoa yhteinen matkamme. Ei ensimmäinen, eikä viimeinen, jos halutaan ajatella aikaa janana. Ei ainoa, jos ymmärretään, että aika on illuusio.

Divide

Tänään onnistuin pesemään joitakin tiskejä. En siksi, että aivot olisivat viestittäneet minulle "hmm, likaisia tiskejä, pitäisiköhän ne pestä", vaan siksi, koska niistä leijaili haju olohuoneeseen, enkä yhtäkkiä enää pystynyt keskittymään dokumentin katsomiseen. Silloin se ymmärrys vasta meni perille asti, aivoissa yhdistyi 1+1 tsing "ainiin likaiset tiskit on huono asia", ja sitten dokkari oli pakko laittaa paussille viime minuuteilla ja käydä tiskaamassa pahimmat pois.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi ymmärtää, koska siivotaan, miten pidetään huolta asunnosta, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä ja kuinka usein. Ei ole mitään selvää syytä sille, miksi nämä asiat eivät ole ikinä minulta luonnistuneet. Tai no, on tietenkin, autismi. Mutta minä en itsekään ymmärrä, miten se voi vaikuttaa sillä tavalla, ja miten on mahdollista, että minä en vain toimi niinkuin pitäisi ja haluaisin.

Kunpa voisin "vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja lakata valittamasta" niinkuin ihmisen kuuluu, ja hoitaa hommani vikisemättä.

Pahimmat painajaiset ovat psykologisia. Niissä ei tapahdu fyysistä väkivaltaa eikä niissä ole yliluonnollisia olentoja. Niissä on perheenjäseniä, läheisiä, ja ne kaikki ovat minua vastaan. Ne kaikki vihaavat minua, häpeävät minua, puhuvat minusta pahaa selkäni takana ja päin kasvoja, ja kukaan niistä ei osoita myötätuntoa, ei kuuntele minua, ei anna armoa, ei sääliä.

Niistä painajaisista jää aina paha olo koko päiväksi.

Ja niistä ei voi puhua, koska kerrottuna ja selitettynä ne kuulostavat joko naurettavilta tai syyttäviltä.

En halua syyttää ketään. Mutta olen silti melko varma, että kaikki se mitä alitajuntani niihin painajaisiin syöttää, ei ole täysin tuulesta temmattua. Niissä on jonkinlainen todellisuuspohja, jota minun omat pelkoni sitten ruokkivat ja kasvattavat ja hierovat naamaani.

Mutta minä en syytä. En jaksa.

Minua pelottaa kovasti tämä kesä. On liikaa tekemistä, liikaa reissaamista, ja minusta on tullut herkempi. Joka päivä herkempi. En muista, että äänet olisivat ennen sattuneet ihan yhtä paljon, valot, tekstuurit, kosketukset. Onko ihon kynsillä raapiminen aina ollut sietämättömän kivuliasta? Tai se, jos yritän vaatteiden läpi kyhnyttää kutiavaa selkää? Tai se, kun puolipilvisenä päivänä aurinkolasit päässä yritän katsoa suoraan eteenpäin, enkä vain maahan? Tai se, kun on hiljaista, ja sitten yksi ainoa auto ajaa ohi? En uskalla kertoa kellekään. Mutta kaikki sattuu. Yritän olla valittamatta ihan koko ajan ja joka päivä. Kukaan ei jaksa valittajia. Valittaminen ei myöskään auta, eikä valittamalla synny rakentavaa keskustelua.

On pelottavaa olla näin heikko.

En erityisemmin kaipaa sosiaalisia kontakteja tällä hetkellä. Saatan työntää kaikki pois, pikku hiljaa, vaivihkaa, ja sitten itkeä sitä, että olen yksin. Saatan perua kaikki menot lähiaikoina. Saatan ghostata, feidata, ja rikkoa lupauksia.

Saatan katsella dokkareita kotona, ja pelata Wizards Unite:a yksin ulkona öisin.






Se kuulostaa oikeastaan aika mukavalta.

Elämän ämpärilista

Näköjään kela on myöntänyt minulle nyt sen työkyvyttömyyseläkkeen. Se, mistä on ollut puhetta lääkärien ja hoitajien kanssa jo muutaman vuoden ajan. Se, mikä on stressannut ja mietityttänyt. Ja se, mitä olen myöskin toivonut, koska sitä ei tarvitse hakea vuoden välein uudestaan, se ei edellytä minulta mitään kuntoutussuunnitelmia, sitä ei voi ottaa minulta pois, ja sen ohella voi vaikka yrittää tehdäkin jotain mistä saisi tuloa, eikä tarvitse stressata sitä, että sen tekemisen pitäisi elättää minut kokonaan.

Tämä tuli niin yllättäen. Huomasin, että tässä lausunnossa oli jotain erilaista, mutta en ihan täysin tajunnut, ennen kuin viime yönä vertasin sitä vuoden takaiseen. Niin koruttomasti ilmoitettu vain. Se, mitä olen odottanut.

Mitä nyt?

Miten lähden toteuttamaan seuraavia tulevaisuudenhaaveita? Jotenkin tuntui, että kaikki riippui tästä, ja nyt tämä on selvä ja rasti ruutuun, mutta riippuiko kaikki tästä sittenkään.

To do list:

1. Synny autistiseksi tytöksi 
2. Masennu ja traumatisoidu
3. Mene mielenterveyshoitoon
4. Jätä monta koulua kesken
5. Syrjäydy
6. Yritä
7. Älä yritä
8. Yritä sittenkin
9. Älä sittenkään yritä
10. Kuntoudu
11. Ei onnistunut
12. Saa autismidiagnoosi
13. Jää työkyvyttömyyseläkkeelle
14. Yritä jotain ihan täysin muuta

???

Olen minä sitä miettinyt jo vuosikausia, että mitähän se minun elämäni sitten ihan lopulta voisi olla, mille rupeaisin, millä täyttäisin vuoteni jotta saisin joskus sitten katsoa kätteni jälkeä ja sanoa, että tuli tehtyä jotain. Se vain jotenkin katoaa otteestani, lipuu sormien välistä pois joka kerta. Kaikki mitä yritän. Täytyy yrittää vielä. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä muukaan auta.

Eläminen itsessään vain tuntuu niin kovasti yrittämiseltä. Jokainen päivä on homma. Se, että ruokin itseni, pidän huolta henkilökohtaisesta hygieniastani, täytän sosiaaliset tarpeeni, ja ehkä jopa huvituksen tarpeeni. Siinä on minulla työsarkaa, ja minun on vaikea käsittää, miten joku voi jaksaa vielä sen lisäksi tehdä useita tunteja päivässä jotain muutakin.

Elämä itsessään on arvokasta. Se minun täytyy muistaa useammin. Minunkin, minäkin, vaikka en tuota kapitalismille rahaa, tai tee suuria tekoja, tai sano suuria sanoja, tai kosketa ihmisten sydämiä radikaalilla tavalla. Minäkin.

Sosiaalisia ja huvituksen tarpeita täyttämässä päivänä muuanna

Töölönlahti maaliskuussa

Nämä eivät ehkä ole parhaita kuvia mitä minusta on ikinä otettu, minulla ei ehkä ole kaikista luovin look tai vapautunein olo ikinä, tausta ei ehkä ole ihan upein ja kaunein koskaan. Mutta nämä kuvat ovat minulle kovin tärkeitä, koska ne otettiin Autismi-lehden haastattelua varten, ja se on minulle iso asia. Se jännitti ihan hirveästi. Ja olen hirmuisen ylpeä siitä, että sain ääneni kuuluviin edes hieman.

Joten tässä lisää näitä, kuvaaja Raisa Kyllikki Ranta lähetti minulle monia joista valita, kun sinne lehteen tietysti tuli vain muutama.

Pimeys

Joitakin ihmisiä ihmetyttää, miksi toiset saavat vapaasti puhua tietyistä asioista, ja toiset eivät.

Miksi juuri minä saan paskamyrskyn niskaani vitsistä x, ja tuo toinen ei? Tämä on erityisen vaikea käsittää, jos itse on tervevartaloinen neurotyypillinen valkoinen ateisti heteromies.

Otan esimerkiksi autismin, koska se on minun sydäntäni lähellä. Olen lukenut autismista paljon, jutellut autististen ihmisten kanssa, ja mielestäni tiedän siitä huomattavan paljon enemmän, kuin kuka tahansa keskivertoihminen maailmassa. Minä myös tunnen useita autistisia ihmisiä, joilta voin kysyä, ja joiden kanssa voin keskustella autismista. Mutta tunnenko minä silloin autismin ihan todella? Se seikka, että minä itse olen myös autisti, on itse asiassa se ratkaiseva tekijä. Autismi on osa arkeani jok'ikinen päivä, osa minun identiteettiäni ja merkittävä osa minua ihmisenä, jolta en pääse koskaan pakoon. Ilman autismia, minä en voisi koskaan todella tietää, mitä se on, vaikka lukisin kaikki maailman kirjat aiheesta.

Olen nähnyt netissä paljon erilaisia ilkeitä autismi-vitsejä. "Autistic screeching" on meemi, jonka sinäkin olet saattanut jossain nähdä. Se on neurotyypillisten pilkkaa autisteja kohtaan. Okei, pilkka ja "punching down" saattaa olla jonkun mielestä hauskaa, se olisi saattanut olla teini-minänkin mielestä hauskaa, koska aivoni olivat kehittymättömät ja empatian ja moraalin ymmärrykseni vielä vajaa. Mutta empaattisen, älykkään, aikuisen ihmisen mielestä tällaisen ei pitäisi olla hauskaa, jos tulee yhtään ajatelleeksi, mille sitä oikeastaan nauraa.

Paitsi jos autistit ottavat tämän meemin itselleen, ja tekevät siitä omia vitsejä.

Esimerkiksi minä söin eilen korvasienikastiketta, ja yhdessä sienessä oli pienenpieni hiekanjyvä, jota puraisin. Se oli sensorisesti niiiiin sietämätön tunne, että silmäni muljuivat päässä, hakkasin pöytää kämmenellä ja päästin kärsivää ääntä. Tuohon tilanteeseen olisi sopinut tämä meemi, jos olisin voinut jakaa sen toisten autistien kanssa. He tietävät tismalleen.

Varmasti kenenkään mielestä ei ole kivaa puraista hiekanjyvää. Mutta vain toinen autisti tietää tasan tarkkaan mitä se on, kun jokin aisti HUUTAA HOOSIANNAA NIIN ETTÄ TUNTUU SILTÄ KUIN KUOLISIT TÄHÄN PAIKKAAN jonkin ihan pienen jutun takia.



Kuvittelen tietäväni aika paljon transsukupuolisuudesta, näin ihan cissukupuoliseksi joka tuntee hyvin etäisesti vain muutaman transsukupuolisen ihmisen. Olen lukenut aiheesta paljon, se kiinnostaa minua, katson mielelläni heidän tekemiään youtube-videoita tai heistä tehtyjä dokkareita. Mutta minulla ei silti ole kuin ihan hyvin haalea käsitys siitä, mitä voisi olla elää tässä maailmassa transsukupuolisena. Siksi minä olen ulkopuolinen. Jos minä päästän suustani "transu"-vitsejä, se ei ole hauskaa. Se on vain parhaassa tapauksessa kiusallista, pahimmassa tapauksessa haitallista.

Jos minä ja muut autistit lauomme omissa ryhmissämme, keskenämme mitä kamalimpia autisti-vitsejä, se on liima joka yhdistää meitä, tuo yhteisön tunnetta, vapauttaa meidät nauramaan omille ongelmillemme, herättää meidän synkän mustan huumorimme, ja tekee taakasta hieman pienemmän kantaa.

Jos niitä vitsejä lausuu joku ulkopuolinen, se on hyökkäys meitä vastaan.

Voiko tätä enää enempää rautalangasta vääntää?

Homot ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan ongelmista homoyhteisössä, tai homofobiasta. Muslimit ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan ongelmista islaminuskossa, tai ennakkoluuloista heitä kohtaan. Liikuntavammaiset ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan esteettömyydestä. Kehitysvammaiset ovat parhaita asiantuntijoita, kun puhutaan heidän oikeuksistaan.

On niitä, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan. Silloin on tärkeää, että sellaiset, jotka ovat samassa yhteisössä, ja kykenevät puolustamaan itseään, puolustavat myös heitä. Autisteja on niin monenlaisia, ja osa heistä ei pysty puhumaan ollenkaan, osa ei pysty kirjoittamaan, ja yleensä heidän puolestaan yrittävät puhua heidän neurotyypilliset perheenjäsenensä. Ja se on hyvä, me tarvitsemme myös neurotyypillisiä liittolaisia ilman muuta! Mutta täytyy muistaa, että on myös paljon niitä autisteja, jotka pystyvät. Ja heidän (meidän) äänensä pitäisi päästä kuuluviin myös, ei ainoastaan neurotyypillisten perheenjäsenten ja hoitajien.



Tervevartaloinen neurotyypillinen valkoinen ateisti heteromies voi tehdä valistuneita arvauksia. Hän voi kouluttautua, ottaa selvää, lukea, keskustella, olla kiinnostunut ja avoin, ja oikein hyvä ja toivottu liittolainen. Mutta hän ei voi todella, todella tietää.

Vain ihminen, joka on tai on ollut itsemurhan partaalla, tietää tismalleen, miltä siellä kuvaannollisen tai kirjaimellisen kuilun reunalla tuntuu seistä. Hän tietää, mikä se on se pimeys.

Sillä on nimi: The Darkness

En voisi koskaan selittää sitä paremmin kuin Natalie, joten tässä video.

Katsoin tämän jo silloin pari kuukautta sitten, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Tänään nämä asiat tulivat taas mieleen, ja tajusin, että se on The Darkness jälleen kerran. Niin moni asia elämässä selittyy sillä. Taidan katsoa tuon videon nyt uudestaan.

Minun ääneni pääsi kuuluviin, ainakin hieman, kun minusta tehtiin haastattelu Autismi-lehteen. Olen saanut siitä pelkästään positiivista palautetta, jopa viestin eräältä teini-ikäiseltä autistilta, että hän haluaa olla isona sellainen kuin minä. Haastattelu siis tavoitti ihmisiä, joille se tuli tarpeen. Sitä minä halusinkin.

Voit lukea sen täältä. Näin tässä blogissa tulee muistaakseni nyt ihan ensimmäistä kertaa ilmi minun oikea nimeni. Olen tarkoituksella jättänyt sen mainitsematta, vaikka olen pitänyt tätä melkein 10 vuotta (vanhat tekstit ovat piilotettuna, siksi niitä pääsee lukemaan vain vuoteen 2014 asti, mutta aloitin tämän tosiaan 2010). Blogimaailma on kuollut, tätä luki muinoin jopa sadat ihmiset parhaimpina aikoina, mutta nykyään vain muutama, ja olen jo niin tottunut siihen, että google ja facebook vakoilevat ja tietävät minusta kaiken, että eipä tuo nimen paljastaminen kyllä tunnu enää isolta jutulta, niinkuin se olisi joskus tuntunut. Internet on muuttunut kovin paljon. Se on hieman pelottavaa.

Kuva: Raisa Kyllikki Ranta

Näitä kuvia voin jakaa toiste enemmänkin.

Paska reissu? Osa 2

Lauantaina, vaikka nukuimmekin hyvät yöunet, olin aamusta edelleen aika väsynyt. Tämä oli sitä ylikuormitusväsymystä, sellaista johon tarvitaan erittäin rankkaa lepoa, ennen kuin siitä pääsee yli. Moiselle ei toki ollut aikaa! Rytkyt niskaan ja meikkiä naamaan vain!

Sinä päivänä suuntasimme ensimmäisenä Agralle.

Fun fact: AMF corsets on brändi, jonka tuotteita ihailin netissä jo ihan pikkuteininä yläasteella ATK-tunneilla, kun en jaksanut tehdä annettuja tehtäviä. Siis noin 15 vuotta sitten.

Kokeilimme näitä päähineitä, ihailin saman putiikin tuotteita jo edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä. Ehkä vielä jonain päivänä minulla on varaa tällaiseen... https://www.facebook.com/Maskenzauber/

Jutskailimme hyvän aikaa Virginia The Wolf -putiikin omistajan kanssa. Hänellä oli kyllä tosissaan vauhti päällä, hauska tyyppi. Ja aivan upeita tuotteita myöskin.

Minulle tuttu oli myös ruotsalainen The Universe of Majjsan.

Kiertelimme myyntisalia, ja sitten lähdimme museolla pidettävään historialliseen muotinäytökseen, jonka Sal oli bongannut ohjelmakirjasta. Kyllä vain, WGT:n jokaisena vuotena painetaan sellainen iso, paksu, kovakantinen kirja, johon tulee kaikki ohjelma, koska mikään hemmetin ohjelmalehtinen ei yksinkertaisesti kattaisi edes murto-osaa kaikesta, mitä siellä tapahtuu!

Kaikki puvut oli tehty vaaleista kankaista, muistaakseni tarkoitus oli se, että niiden yksityiskohdat ja konstruktio näkyisi selvemmin. Näytöksen aikana oli selostus, jossa puvuista kerrottiin tarkemmin, mutta se oli saksaksi, joten tyydyin vain ihastelemaan silmillä.

Näytöksen jälkeen yleisö sai tulla katsomaan ja koskemaan pukuja, ja kyselemään yksityiskohtia.

Goottileidit parveilivat mallien ympärillä pukuja ihastellen ja tutkaillen. En muista varmaksi, olivatko mallit itse ommelleet nämä puvut, mutta minulla on sellainen hämärä muistikuva.

Museon pihalla oli pieni puisto, ja pyysin Salia ottamaan minusta muutaman asukuvan.

Sen jälkeen tapasimme kaksi Salin kamua, ja menimme heidän kanssaan pakanakylään istuskelemaan ja hieman kiertelemäänkin. Ruokaakin sieltä sai.

Muistaakseni sinä iltana olimme menossa katsomaan Qntalia, mutta olimme paikalla niin myöhään, että keikkapaikan ulkopuolella kiemurteli puolen kilometrin mittainen jono, ja sisälle ei olisi todellakaan ikimaailmassa päässyt, joten käännyimme kannoillamme ja menimme takaisin Agralle odottelemaan myöhäisillan keikkaa.

Parvelta oli hauska katsella, kun vanhat gootit tanssii ihan tuhannen mielissään kasarihittien tahtiin.

Jotkut heistä olivat niin hymyssä suin, että taisi tulla mieleen muistoja 80-luvun baareista ja yökerhoista.

Mutta en kyllä muista, mikä keikka sinä iltana oli niin tärkeä, että sitä piti tuntikausia Agralla vartoa. Lähdimme nimittäin hotellille nukkumaan ennen kuin se alkoi. Sal ehdotti, että jäisin ja hän menisi, mutta tuumasin, että olen itsekin niin väsynyt, että lähden suosiolla mukaan. Joten sekin ilta jäi kokonaan keikatta. Hupsista!

Minua hämmentää kovasti se, että sunnuntaista ei näytä olevan yhtikäs mitään kuvia? Vain tämä meikkiselfie. Muistan hämärästi, että Sal lähti edeltä seikkailemaan, koska minun piti maata sängyssä aamupäivästä vielä useita tunteja, ennen kun pystyin nousemaan ylös ja pukemaan ja meikkaamaan. Mutta mitä sitten tapahtui? Näimme muistaakseni yhden bändin, mutta mikä se oli?

Löysin vielä tämän kuvan siltä päivältä, ja se herättää muistikuvia. Kokeilin The Eye Of Awareness -putiikissa tätä unelmamekkoa, ja näytin näin onnelliselta se päällä. Samasta mestasta ostin edellisenä vuonna hameen, joka minulla oli tuona päivänä päällä, mutta siitä nyt ei näköjään ole mitään kuvaa. Tuona päivänä taisimme hengailla lähinnä pakanakylässä, ja jos oikein pinnistän muistiani, bändi jonka siellä näimme oli nimeltään Irdorath.

Varmasti hommasimme jotain muutakin. Mutta kuvia en ottanut, joten en muista. Muistan sen, kuinka olin niin väsynyt, etten osannut oikein enää englantia, enkä ymmärtänyt mitä ympärilläni oli, ja Sal ja ne sen kamut joutuivat vähän niinkuin katsomaan perääni. Olin varmasti hyvin lapsenomainen. Muistan, kuinka vaikea minun oli löytää mitään kelpaavaa syötävää. Muistan, kuinka lopulta istuin maassa syömässä sitä juustosienileipääni, ja juusto venyi ja venyi, ja muut nauroivat minun juustosotkulleni. Ei se varmaankaan ihan kauhea päivä ollut, ei mikään paniikkiahdistuspäivä, vain sekava ja utuinen. Toivottavasti? Noh, ei kai sillä enää ole väliäkään.

Luulen, että sunnuntai-iltana tapahtui se episodi, kun olimme menossa Salin kanssa käväisemään nopsasti yksissä bileissä. Kuljimme ratikalla, ja tajusimme yhtäkkiä, että apua nythän pitää jäädä pois, joten ryntäsimme kohti ovia. Sal ehti ulos, mutta sitten ovet sulkeutuivat nenäni edestä, ja ratikka jatkoi matkaa. Jäin pois seuraavalla asemalla ja soitin Salille, että mitäs nyt. Hän käväisi siellä bileissä viisi minuuttia moikkaamassa jotain tuttua, ja sitten tuli pois. Nousin samaan ratikkaan, ja lähdimme hotellille nukkumaan.


Maanantaista on taas vähän enemmän kuvia. Se on aina sellainen kasuaalimpi päivä, ilmassa on lopun tuntua, kaupat ja ravintolat eivät ole auki koska WGT ajoitetaan aina jollekin pyhäpäivälle.

Kiertelimme näköjään taaskin pakanakylässä, siellä riitti nähtävää ja tänä vuonna keli oli suotuisa joka päivä. Edellisinä vuosina on satanut, ja pakanakylä muuttunut mutamereksi. Viimeisenä päivänä sinne ei enää tarvitse jonottaa tuntikausia, kuten ensimmäisinä päivinä, ja siellä on vähemmän väenpaljoutta.

Sinä iltana näimme peräti kaksi bändiä, joten koko neljän päivän festareiden kokonaissaldoksi kertyi kokonaista kolme bändiä. Huh! Ensimmäinen on Heimataerde, joka olikin sitten vähän pettymys, mutta ihan hauska. Sen jälkeen samalla lavalla esiintyi Ye Banished Privateers, joten jäimme katsomaan senkin, koska emme jaksaneet liikkua, ja ohjelmassa luki että merirosvomusiikkia, joten mikä voisi mennä vikaan?!

Se oli niin mahtava keikka, että se korvasi kaikki reissun kauheudet. Jaksoimme pomppia ja tanssia kuin raivopäät pimenevässä illassa.

Siitäkin huolimatta, että joku konttasi maassa yrjöämässä. Ja siitäkin huolimatta, että joku pariskunta makasi maassa, jos ei nyt aivan yhdynnässä, niin hyvin hyvin lähellä sitä. Ja jos tunnet minua yhtään, tiedät, että siinäpä on minulle aivan erityisen ahdistavia asioita kaksin kappalein saman keikan aikana. Jipii!

Sinä iltana vähän ennen pakanakylän sulkeutumista kiiruhdimme vielä takaisin, koska päätin sittenkin haluavani sen edellisenä päivänä sovittamani mekon.

En muista, mitä tiistaina tapahtui. Oliko se jo suomeenlähtöpäivä? Luultavasti. Taisin ostaa paljon karkkia kotiinviemisiksi ja nähdä Adora Batbratin, joka tuli sitten serurueineen kanssani samalla bussilla Berliinin lentokentälle. En uskaltanut mennä jutustelemaan, koska hän näytti hieman krapulaiselta. En muista koko kotimatkasta oikein mitään muuta kuin sen, etten ehtinyt lainkaan jännittää lentokoneessa, koska nukahdin välittömästi.

Tulipahan reissu tehtyä. Ja vaikka se olikin lähinnä väsynyt ja hankala reissu, eikä välttämättä ihan kaiken sen vaivan ja rahan arvoinen, niin uskon vakaasti, että nyt olen oppinut virheistäni, ja ensi vuonna siitä tulee taas upea ja eeppinen.

Pitää ainakin hemmetti sentään tulostaa jo kotona kartta hotellin olinpaikasta, eikä luottaa paikallisten kaupungintuntemukseen...