Muutaman viime vuoden aikana on ollut juuri sellainen loputtoman pitkältä tuntuva nousu, kun vaunu matelee jyrkkääkin jyrkempää rataa ylöspäin tuskastuttavan hitaasti "ka-klank, ka-klank, ka-klank". Ja huippu on ollut niin kaukana ja korkealla, että se on sekoittunut jonnekin pilvien sekaan, näkymättömiin, eikä ole voinut tehdä muuta kuin odottaa, katsella hitaasti ohi lipuvia maisemia ja tuntea, niinkuin olisi täysin pysähtynyt paikoilleen. Olen pelännyt, ettei vaunu koskaan saavuta radan lakipistettä. Tai että se lähteekin jopa yhtäkkiä kiitämään taaksepäin, takaisin alas, ja syöksyy tuhoonsa.
Olen täysin varma siitä, että olen juuri nyt vuoristoradan laella, minulla on puoli sekuntia aikaa killua jossain painottomuuden rajoilla ja vilkaista ympärilleni, ennen kuin vaunu lähtee hurjaan syöksykiitoon kohti tuntematonta. Hetkeäkään ei ole hukattavaksi, mutta toisaalta en voi tehdä muutakaan kuin katsoa ja odottaa, millainen alamäestä tulee. Muutoksen voi aivan haistaa ilmassa, päässä humisee näin korkealla, ja mielen valtaa epäusko siitä, että siinä se ylämäki nyt oli. Tässä puristan turvakaidetta rystyset valkoisina, samalla peläten ja odottaen pahinta, mutta myös innostuneena tirskahdellen. Kohta, ihan kohta se paras osa tulee! Sitten saan nostaa kädet ilmaan - jos suinkin uskallan - ja vaikka kiljua keuhkojen täydeltä.
"HUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA TÄMÄ SE VASTA ON ELÄMÄÄÄÄÄÄÄ!!"
Tuntuu kyllä vähän siltäkin, että nyt on ollut niin pitkä ja puuduttava nousu, että jos tässä elämän vuoristoradassa tulee vielä yhtäkään samankaltaista, vaunu ei ehkä pääse ihan sinne ylös asti. Toivon mukaan tulevat nousut ovat vähän pienempiä.
Juuri nyt kuitenkin en voi kuin odottaa malttamattomana. Pelottava alamäki tulee, riuhtaisu vatsanpohjassa, ja sen mukana tulee mitä on tullakseen, ja vaikka pelottaa, tahdon vain nauttia kyydistä mahdollisimman täysillä. Ja sitä ennen tahdon paistatella juuri tämän ohikiitävän hetken kauneudessa ja harmoniassa, täydellinen pikkuruinen tuokio, joka ei koskaan palaa.
En voi kuin vuodattaa pari kiitollisuuden ja helpotuksen kyyneltä.
Tarot-kortit lupasivat, aivan päivänselvästi, kaiken mitä tarvitsen, eivätkä ne koskaan ole olleet väärässä. Minä olen alkanut luottaa niihin. Minä puristan pakkaa rintaani vasten ja hengitän raskaasti. Se on tulossa, tulevaisuus on tulossa, minä olen valmis, vihdoinkin, kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos
Ne lupasivat. Minua pyörryttää. Tämä odottava jännittynyt hetki on täydellinen.
Loistava tuo vuoristorata-vertaus :) Mä tykkäsin aikanaan paljon Linnanmäen sellasesta pikku-vuoristoradasta...se ei menny koskaan tosi ylös eikä laskenu alas, mut silti siinä oli vauhdin hurmaa ja tiukkoja käännöksiä. Ehkä sellasta haluisin oman elämäni olevan. Tasaista, mutta kivaa =)
VastaaPoistaToivottavasti tuo vuoristoradan hurja alamäki on juuri sellainen, kun toivot *halaa* Ja sillä samalla vauhdilla pääset kuin heittämällä tulevista nousuistakin yli.
Oon vähän sitä mieltä, et elämässä parhaimpia asioita on juuri odotus. Ja ehkä myös pahimpia. Mä tykkään odottamisesta yleensä enemmän, mitä sitten itse jostain tapahtumasta :)
Tuo oli kans aika hyvä vertaus, voihan vuoristorata olla ihan kivakin ilman sen suurempia mäkiä! Tosin kyllä yleensä parhaita on ne joissa mennään oikein lujaa ja hillittömistä laskuista ja silmukoista ja sellaista. Pitää vain valmistautua siihen, että tulee olemaan rankka reissu :D
PoistaJa totta tuo kans, että sillä samalla vauhdillahan pääsee sitte helpommin tulevat mäet! En tullu ajatelleeksikaan, kiitos tästä ^^
Odottaminen on tosiaan parasta kaikessa, huomasin sen ekaa kertaa pentuna joulua odotellessani. Valmistautuminen, hössöttäminen ja kiihkoileminen on se hauskin osuus. Sama varmaan nyt ku se kauan kaipaamani halloween alkaa olla ovella... Toisaalta mulle esim se joulu ei kestä vain kahta päivää, vaan koko joulukuun, ja se odottaminen on oikeastaan nimenomaan sitä joulun viettoa itsessään kans. Se on tärkeää. Joulu ei olis mitään ilman etukäteishössöttämistä.