A place

Olen nukkunut nyt yhden yön uudessa kotikolossani. Muuttoapua oli, äiti tuli siivoamaan vanhan kämppäni (♥ kiitos ♥), Haltiapoika oli ottanut eilisen töistä vapaaksi auttaakseen, iskä auttoi auton lastaamisessa ja Oulusta tuli M ukkoineen sitä sitten purkamaan. Auto saatiin lainaan tutuilta ja kuskiksi löytyi toinen tuttu. Kaikki meni siis hyvin. Minulla oli säästössä tarpeeksi takuuvuokraan ja muihin kuluihin, jäikin vielä.

Illalla jäädessäni yksin tänne, oli aluksi ihan kamala olo, ihmettelin vain, miten ihmeessä oikein olen lähtenyt tänne, mitä olen mennytkään tekemään. Ja itkin. Mutta sitten sain nukuttua, ja tänään tuli uusi netti, eikä ole enää ollut oikeastaan paha mieli. Onnistuin siirtämään koko suuren kirjahyllyn yksin olohuoneen toiseen päähän, vaikka jaksan hädin tuskin nostaa sen osat yksitellen ilmaan. Sain myös pitkän ähinän ja kiroilun ja hemmetinmoisen hikoilun päätteeksi koottua parvisängyn, mutta kyljellään, ja sen pystyyn nostamisen kanssa se ongelma vasta sitten tulikin, on varsin painavaa sorttia. Sanoin ääneen "jumalauta miehän nostan tämän vaikka se olisi viimeinen tekoni!" ja nytpä se on pystyssä. Kekseliäisyys palkitaan, käytin kaikenlaisia mielikuvituksellisia apuvälineitä saadakseni sen hiissattua ylös. Vaan sainpas. Eikä jäänyt edes viimeiseksi teokseni.

Sängyssä ei ole vielä pohjasäleikköjä, ne makaavat pöydällä koneen vieressä, eihän minulla ole tähän sänkyyn sopivaa patjaakaan vielä. Täytyy kai hakea sellainen Ikeasta jossain vaiheessa.

Kirjahyllyyn asettelen tietysti ensimmäisenä poneja ja nukkeja, tärkeimmät! Tulee viihtyisämpää. Seuraavaksi kirjat.

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni vaatehuone, sitäkin olen yrittänyt laittaa järjestykseen... Tosin huonolla menestyksellä, koska hyllyjä on aivan liian vähän ja harvassa. Kaikki täytyy vain tunkea suuriin kasoihin mistä ei löydä mitään. Ärrrrrrrrrh. Enkä tiedä, pitäisikö kasata vaaterekki, ja mihin se mahtuisi. Ei vielä ainakaan mihinkään, koska joka paikka on täynnä laatikoita. Olen aikonut hankkia jonkin hyvän ja tilavan lipaston sen vanhan huonon tilalle, jonka heivasin. Sinne voisin tunkea ainakin paitoja sitten.

Odottelen vain, että pääsen hakemaan Riesan tänne, sitten ei olisi niin yksinäistä. Paitsi että täällä on ihan pikkuruinen vessa, enkä tiedä, mihin oikein kisun hiekkalaatikon tungen! Suihkukin on ihan onneton, sieltä lorottaa vettä huonosti, ja tilaa on sen verran, että juuri ja juuri pääsee kääntymään. Muuten kämppä on aika kiva, ja uskon, että saan tästä tehtyä kotoisan.

Nyt on kaiken raahaamisen ja kolistelun ja tappelun jäljiltä polvet kovin kipeät ja turvonneet, huomenna saan ihastella kirjavia mustelmia. Tuntuu, että joka paikka on vieläkin niin hapoilla, etten enää ikinä jaksa nostaa yhtään mitään.

Bubbles

Näin eräänä yönä unta, että Haltiapoika otti minusta saippuakuplakuvia. Uni oli niin kiva, että pistin sen sitten viime lauantaina iskälässä ollessamme ottamaan sellaisia. Hyvä päätös, tuli hassuja kuvia. En tosin julkaise niitä joita itse otin Haltiapojasta, koska en jaa toisten ihmisten kasvoja blogissani heidän tietämättään.

Veli pyyhältää menemään tuolla taustalla.

Mekko jo täynnä saippualäiskiä.

Totta puhuakseni minun on pitänyt pistää blogiin vaikka mitä muitakin kuvia koko heinäkuun ajan mutta äyyyh on hankalaa. Ehkä dumppaan niitä sitten megapaljon yhteen postaukseen joskus tulevaisuudessa.


Ylihuomenna muutto.

Andthatswhoiam part2

Muistatteko, kun joka blogissa oli tällaisia postauksia? Minäkin tein silloin. Tässä uusi.

Ja viimeiseksi, koska tuo linkkaamani edellinen tällainen postaus on parin vuoden takaa ja aika erilainen kuin tämä, ja niin paljon on tapahtunut sen jälkeen:

Tästä tuli aika pitkä.

Army of Love

Muistatteko vielä pyssyni, jonka aioin maalata valkoiseksi ja liimailla täyteen juttuja? Tuskinpa. Puhuin siitä joskus... no en tiedä, varmaan vuosi sitten. Ja sain sen valmiiksikin jo monta kuukautta sitten. Nyt vasta otin kuvia, mutta tässä se nyt sitten on.

Luonnollisesti inspiraationa tämä video ja Kerli ja bubblegoth-tyyli ja niin edelleen.

-

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka stressaavaa muuttaminen on minulle. En enää muista, onko se edellisillä kerroilla ollut näin kurjaa, vai onko nyt jotenkin ekstrakurjaa.

Tuntuu, että kaikki ahdistavat käytännön asiat kaatuvat niskaan, enkä minä osaa, vai osaanko sittenkin? Uusi sähkösopimus, kotivakuutus, netin siirto, mutta pakkaaminen. Pakkaaminen on jotenkin älyttömän hankalaa, tuntuu vain, etten pysty siihen. Yritän ja yritän ja heitän jätesäkkikaupalla tavaraa roskiin, ja kyllähän noita täysiä laatikoitakin alkaa olla jo jonkin verran. Muistelen kuinka muutama vuosi sitten M muutti pois Rovaniemeltä, pakkasimme yhdessä ja se oli ihan mukavaa. Oliko M:llä silti stressaavaa? Olisipa joku yhtä hieno tyyppi täällä edes juttelemassa kanssani. On niin ankeaa. On niin yksinäistä.

Olen stressaantunut ja ahdistunut, mökötän ja tiuskin, en ole mukavaa seuraa. Kyllä minä senkin tiedän. Kädet tärisevät ja kurkkua kuristaa. Pakko syödä, pakko, muuten tulee huonompi olo. Pakko nukkua, pakko, muuten en jaksa. Unohdun pakoilemaan todellisuutta jonnekin hömppälehden tai tumblr:n maailmaan. Ainiin, pakkaus. Mitähän vielä heittäisin roskiin.

Ja kun on niin hemmetin kuuma. Näivetys, mutta pakko heilua. Valivalivalivali.


Kyllähän näin yksinkertaisesta asiasta pitää ihmisen yksin selvitä. Vaikka äiti lupasikin auttaa siivoamisessa. Äiti lupasi. Tiuskin äitille puhelimessa joka päivä. En voi lähteä enää ulos, pakko pakata, pakko siivota, jos käyn jossain, olen sieltä tullessa niin näivettynyt kuumuudesta, etten enää jaksa mitään. Korjaan unirytmiä, vaan minkä tähden? Yöllähän olisi sopivan viileä heilua.

Pelkään, mutta en oikein uskalla kertoa mitä...




Pari viikkoa sitten olimme lähdössä iskäläään auttamaan heinänteossa, minä ja veli ja Haltiapoika. Soitin J:lle monta kertaa, monelta lähdetään, ota Haltiapoika siitä parkkipaikalta, okei puolen tunnin päästä. Istuin ulkona odottamassa. Melkein tunnin päästä tekstasin Haltiapojalle, missä sitä viivytään.

Aijaa me ollaan jo melkein iskälässä luulin ettet tule.

Marssin takaisin sisälle, vaivuin sänkyyn, yritin soittaa uudestaan ja uudestaan, ei yhteyttä. MIKSI ne lähtivät ilman minua? Eikö minua tarvita? Eikö minusta ole apua? Miksi ne kuvittelivat, etten minä halua tulla? Minähän soitin, soitin monta kertaa! Itkin ja itkin ja itkin ja vollotin, ihan hirveän ahdistava hyljätyksi tulemisen tunne. Lopulta sain J:n kiinni.

"Unohdin"

J on aina ollut lahopää, mutta en tiennyt, että se voi unohtaa jotain niinkin tärkeää kuin minut. Huusin sille, itkin, miten VOIT unohtaa minut?! Soitin äitille ja ulisin niin ettei se saanut selvää puheestani.

(Joskus äiti kohtelee minua kuin pikkulasta, mutta voiko häntä siitä syyttää? Minähän käyttäydyn kuin pikkulapsi.)

Äiti lähti vauhdilla hakemaan minua ja viemään iskälään. Sitä en ollut odottanut. J halasi, pyysi anteeksi.

Mutta sitä en ole kertonut kellekään, millainen ahdistus siitä jäi. Hauska tarina, hehheh, nauretaan sille sitten seuraavana päivänä, kerrotaan kaikille ja kaikki nauravat, hahaha, miten J voi unohtaa! Hassua! Kukaan ei nähnyt minua, kukaan ei kuullut itkuani, kukaan ei tuntenut sitä mitä minä tunsin.

Minut on hylätty. Minua ei tarvita. Minua ei muisteta.

Ja se minua on pelottanut siitä lähtien.




Nyt minä lähden pois ja kaikki jäävät tänne. Sairaalloinen pelko siitä, että nyt ne kaikki hylkäävät minut. Minä lähden, no hei sitten Miss Chaos, ei tule ikävä. Onneksi M on siellä lähellä.











Tai ehkä tämä kaikki johtuu vain siitä muuttostressistä sittenkin.

"Yhyy kukaan ei välitä minusta"

Säteilevä Suomen kansa

Eräänä yönä kaukana pohjoisessa suuren järven rannalla seisovassa talon kokoisessa mökissä nukkui pieni vihreä peikko ja näki unta...


Peikko uneksi talsivansa Helsingin katuja, vaikka sijaitsi oikeasti lähes täysin väärässä päässä maata. Peikko näki omituisia pikku kujia ja pimeitä alikulkusiltoja ja vinksahtaneita portaita ja paljon harmaata kiveä. Helsingin kadut olivat kuitenkin lähes tyhjät.

Vain hörselöinen röyhelöpyllyinen lolitajoukko kansoitti kummallisen ankeaa ja synkkää kaupunkia.

Peikkoa hieman pelotti olla niin suuren ja upean lauman seassa, se oli itse ihan piskuinen, homssuinen ja höpsähtänyt, kun taas lolitat olivat valovoimaisia, pitsikuorrutettuja ja muhkeita. Ne olivat kuitenkin kilttiä sorttia, ja pian Peikko unohtikin joukkoon kuulumattomuutensa, kun päästiin jutustelemaan ja kikattelemaan kuin mitkäkin vanhat tutut. Kasvomeressä näkyi monet taidokkaasti maalatut rajaukset, nukkemaisiksi puuteroidut ihot, täydelliset kampaukset ja sievät hymyt. Peikko huomasi tunnistavansa joukosta useita ystävällisiä ja iloisia ilmeitä. Varmuudella se voi kertoa bonganneensa ainakin Kaichin, ShaDowin, Asiotuksen, Caramean ja Rosalian, sekä aivan erityisesti mieleen jäi Milkyoolongin nauru ja jutut, mutta seurue oli suuri, ja lolitoja kirmaili ympäriinsä niin, että peikkoa aivan pyörrytti. Se kuitenkin tunsi olevansa osa jotain Suurta ja Tärkeää yhteisöä, jolla oli jokin Suuri ja Tärkeä tehtävä maailmassa. Harmailta kaduilta lauma lähtikin sipsuttelemaan kohti uutta määränpäätä, epäilemättä kauniimpaa ja eläväisempää paikkaa, pikku peikko mukanaan, mutta loppu on hämärän peitossa.

Nyt on kuitenkin peikkoiltu kaukana metsässä tarpeeksi, ja ollaan taas teknologian äärellä. Ainakin päivän verran.


Teknokeiju täällä on nukkumatta puoli kuudelta aamulla.