Hells bells

Yritän välttää itkukohtausta, taas, tänäkin iltana, se painaa kyllä rinnassa niin, että on hankala hengittää, mutta pelkään, että jos annan sen tulla, se ei koskaan lopu, tai jos loppuukin siitä jää vain entistä kurjempi olo päänsärkyineen ja kirvelevine silmineen ja jäykkinen niskoineen. Sitten ainakin olisin niin uupunut, että nukahtaisin. Nyt en uskalla mennä sänkyyn.

Kuuntelen suloista ja iloista harppumusiikkia, mutta se ei auta. Ei tähän kasvavaan pelkoon.

Päivät ovat helppoja, mukavia, koulussa on kivaa, tunnen eläväni, grafiikka on omituista, monimutkaista, työlästä, turhaa, mutta mielenkiintoista ja mukavaa puuhastelua. Päivällä en murehdi ongelmiani ja elämääni ja itseäni ja yksinäisyyttäni ja kasvavaa paranoiaani. Päivällä en pelkää typeriä juttuja.

Joskus se tulee vasta yhdeltätoista illalla, joskus jo seitsemältä, mutta pelko ja ahdistus tulevat kyllä. Joka ilta nykyään. Pelkään ihan hemmetisti sitäkin, että torstaina kun Haltiapoika tulee tänne, en osaa olla, vikisen ja äyskin ja angstailen vain, en minä halua. En halua. Minun pitäisi olla kivaa seuraa ja ihana ja rakastettava.

Päiväsaikaan maailma on raikas ja mielekäs, olen elossa ja olemassa, ihminen. Voin nähdä kauneutta auringonvalossa, istua ulkona syksyssä, pitää itseänikin sievänä, miettiä mukavia juttuja ja jopa sanoa ääneen hassuja juttuja, niin että saan muut naurahtamaan hieman, ja se on kovin helppoa, se tulee luonnostaan, olen suorastaan pirtein ihminen koko huoneessa. En ymmärrä.

En tarvitse huolikiveäni päivällä, vaikka kuljetankin sitä taskussa varmuuden vuoksi.

Odottelen, koska uudet hiusvärit tipahtavat postilaatikkoon. Tulkaa jo! Onpahan ainakin jotain positiivista, mitä odottaa.

Viihdyn koulussa, se on ainoa asia, mitä jaksan tehdä ja teen mielelläni nykyään. Vaikka kuuden tunnin päivän päätteeksi olenkin aivan uuvuksissa, enkä jaksaisi mennä vielä illaksi uudestaan hommiin, tavallaan silti toivon, että voisin vain olla siellä koko ajan. Siellä on mielekästä tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona, opin uusia jänniä juttuja, saan ruokaa.

Illat kotona ovat ihan kamalia. En jaksa siivota, tosin ruokaa teen joka ilta, koska olen saanut vihdoin taottua kallooni sen, kuinka tärkeää syöminen on henkisenkin hyvinvoinnin kannalta. En valvo yömyöhään vaikka ahdistaakin, koska olen myös oppinut sen, että elämä nyt vain on helpompaa, kun nukkuu. Ja haluan joka tapauksessa nousta aamulla kouluun. Elämälläni ei ole muutakaan sisältöä.

En missään nimessä halua nyt vajota niin syvälle tänne mustaan mönjään, etten jaksaisi enää mennä kouluun. En enää ikinä tahdo olla pitkillä sairaslomilla, maata kotona, koomata samassa paskassa päivästä toiseen kunnes ei enää muusta tiedäkään. Ei enää ikinä.

Laatan ensimmäinen syövytysvaihe valmiina, huomenna koevedostus ja sitten lisäyksiä laattaan. Päätin olla uskalias ja laittaa kuvia parista työvaiheesta, omasta kädenjäljestäni, hui!

Aah blogiin kirjoittaminen auttaa niin hyvin. Itku tuntuu rinnassa yhä, mutta ei enää tunge väkivalloin ulos suusta ja silmistä. Yritän vain hengittää. Mennä nukkumaan. Olla miettimättä sairaita uusia pelkojani.

Huomenna tuntuu taas ihan absurdilta muisto siitä, kuinka paljon illalla ahdisti. Illalla tuntuu taas käsittämättömältä muisto siitä, miten hyvä olo päivällä oli. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Perjantaina on uusi terkkariaika. Kerroin sille eilen paljon kaikkea, yritin kertoa hyvin, niin että se ymmärtää, ja osasinkin kai. Pääsen varmaan psykiatriselle sairaanhoitajalle pian. Mutta perjantaina ensin uudelleen terkkarille, täytin kyselyitä, taas se iänikuinen masennustesti, yritin kaivella vanhoja lääkärinlausuntoja, ainoa jonka löysin oli vuodelta 2009. Ehkäpä terkkarin pitää sittenkin pyytää Rovaniemeltä tietojani. En edes muistanut kertoa siitä, kun olin hullujenhuoneella, se on tärkeää. Äkkiä nukkumaan, ajatukset aloittavat tämän kiihdytysajonsa, yritän makoilla lämpimässä peiton alla ja vain hengittää.