maanantai 22. syyskuuta 2014

Quest for peace

Vaikka minä itkinkin sillä tavalla niinkuin silloin ennen aina - tiedättehän, sellaista rumaa itkua, niin voimakasta, että ääntä ei tule ulos, koko vartalo jännittyy, suu on auki mutta ääntä ei kuulu, paitsi välillä säälittäviä vinkaisuja, naama rutussa, nenä täynnä räkää - vaikka se pelätty sellainen itku löytyy minusta taas, ja vaikka nukuinkin itkunjälkeistä uupunutta päiväunta, ja vaikka tuijotinkin kasvot tyhjinä ruutua, sain silti lopulta lähdettyä ulos. Olin suunnitellut edellispäivästä asti kävelyretkeä. Ja minä tein sen.

Kävelin samaan suuntaan, missä minun puistoni on, mutta jatkoin risteyksestä eteenpäin, en vasemmalle. Haistoin lehmiä, näin vanhan maatilan, ja jopa kauniita puita, ei vain ruskeita, vaan myös keltaisia ja oransseja. Tuuli pohjoisesta, mutta se oli sivutuuli sänkisten peltojen yllä, ei piiskannut kasvoja meno- eikä paluumatkalla. Ja vaikka se palelikin, tunsin, että antaa palella, ei minua haittaa.

Löysin puita. Olin lähtenyt etsimään puita. Kokonaisen metsän löytäminen olisi ollut parasta, mutta pienikin määrä puita, juuri tarpeeksi, ettei kukaan tiellä kulkija näe minua istumassa kivellä, se riittää.

Etsin mielenrauhaa puista, pehmeästä sammalesta, kivistä, tuulesta, ja se löysi minut.


DSCN1921

DSCN1926


video


DSCN1931

DSCN1933

DSCN1934

DSCN1944


video



DSCN1968

DSCN1973

DSCN1979


video


Kotimatkalla jo ilta hämärtyi. Kotimatkalla olin juuri sopivan nälästä heikko, että takapihalta napattu omena oli paras asia maailmassa, ja oman kodin lämpö tuntui suloiselta, vastaanottavaiselta ja rentouttavalta. Juuri sopivasti.


DSCN1996



Ja vaikka minun kasvoistani näkeekin, että niiden takana asuu taas se itku, kaikki on ihan hyvin.






Aamulla on aika terveydenhoitajalle. Siltä voin kysyä neuvoa. Mitä tehdä kun tyhjyys ottaa jälleen vallan? Kenen puoleen kääntyisin? Terkkarilta löytyy yhteyksiä ja puhelinnumeroita. Joku auttaa. Joku ehkä auttaa.






4 kommenttia:

  1. Sillonkun asuin vielä kotona, landella, menin kanssa aina metsään kun oli paha olla. Nykysen asuinpaikan läheltä ei löydy metsää. Haluan kanssa koskettelemaan pehmeää ja turvallista sammalta. 8c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Metsässä käyminen on auttanut pahaan oloon ihan joka kerta, aina, lapsesta asti, se ei ikinä petä. Mutta täälläpäin on ihan liian vähän metsää, joutuu kävelemään liian pitkään sitä löytääkseen, että jaksaisi ihan joka päivä käydä :/

      Poista
  2. Alkaa ihan iteekin itkettää muiden suru.. kun tajuaa et ei se muiden elämäkään ole ruusuilla tanssimista. Mut toivon sydämmeni pohjasta että sun surus ja murheet menee pois. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että kenenkään elämä on ruusuilla tanssimista, sitä vain niin kovin helposti kuvittelee, että muilla menee paljon paremmin. On ihan hyvä muistuttaa itseään siitä, että ei todellakaan ole ainoa, jolla voi olla vaikeaa. Siitä saa sentään vähän lohtua. Kiitos <3

      Poista

Penni ajatuksistasi.