Silent City

Pelkään etten selviä tästä tulevasta viikosta. Selviä siis sillä tavalla, että pystyisin käyttäytymään edes etäisen normaalisti tai tekemään mitään mitä pitäisi tehdä tai edes nousemaan sängystä.

Lauantaina olisi Oulussa lolitamiitti, odotan sitä innolla koska en ole ollut sellaisessa aikoihin, ja pelolla koska pelkään etten pysty olemaan sosiaalinen ja kauhu iskee ja maa halkeaa ja helvetti pääsee valloilleen sieltä, pienet karvaiset demonit pomppivat ympäriinsä Oulun katuja ja... en minä tiedä.

Ehkäpä demonit eivät ole pieniä ja karvaisia.



Himoitsen pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia asioita. Löysin tänään kirpparilta pörröisen, söpöisen, karvaisen ja pehmoisen tyynyn eurolla. Jäin myös haikailemaan samoilla adjektiiveilla kuvailtavaa torkkupeittoa Halpa-Hallista, jota en raskinut ostaa, koska pelkään niin hemmetisti, että rahat loppuvat ennen kuin ehdin edes huomata. Tililläni on opintolaina jota pitää säästellä raivoisasti, koska laskin, että opintotuki ja -laina yhteen laskettuna kuukaudessa riittävät kyllä vuokraan ja kouluun, mutta eivät oikeastaan mihinkään muuhun.

En muista koska viimeksi olisi pitänyt olla näin visu rahojen kanssa, ja se on hankalaa, kun ei ole tottunut.

Tavallaan rahastressi selvisi, koska kuitenkin sain tuen ja lainan, mutta ei siltikään.

Kaupoissa on kovin paljon pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia vaatteita ja asioita näin syksyllä. Halailen ja hyväilen niitä joka paikassa ohi kulkiessani. Kunpa voisin kääriytyä kokonaan sellaiseen viittaan, lämpöiseen piiloon, pesään, koteloitua.

En tiedä mitä kuvia laittaa tähän. Enkä tiedä mitä kirjoittaa. Muistaakseni tulin kirjoittamaan siksi koska pelottaa.

Haltiapoika oli täällä torstaista maanantaihin, neljä yötä, ja vaikka en ollutkaan koko ajan miellyttävää seuraa, ja vaikka olinkin välillä kiukkuinen tai surullinen tai ahdistunut tai jotain, oli meillä mukavaa, ja saimme höpsötellä ja seikkailla ja tehdä ruokaa ja leipoa ja sen sellaista, ja Haltiapoika on ihan hyvää seuraa silloin kun minulla on huono olla, se osaa käyttäytyä, ei yleensä pahenna oloani niinkuin moni muu tekisi. Ja vaikka aina ei olekaan niin mukavaa ja helppoa, niin silti on lohdullista, turvallista ja rauhoittavaa olla sen seurassa.

Siksi nyt pelkäänkin, kun jäin taas yksin kotiin, pelkään entistä enemmän. Yksinäisyyden kupla paksuuntuu ympärilläni, suurenee mutta pienenee, ahdistaa minut pienempään ja tiukempaan myttyyn, pitää maailman kuitenkin kauempana, tummenee, romahtaa niskaani. Nykyään yksinäisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen. Pahaenteiseltä.

Taas piti pidätellä itkua koko matka juna-asemalta bussilla kotiin (enkä itse asiassa koko ajan edes onnistunut pidättelemään, mutta onneksi oli iso huppu eikä ihmisiä muutenkaan kiinnosta). Niin kovin yksin.

Koti on kiva, Olen kaivanut jokusen Halloween-koristeen jo esille, koska ylihuomenna on lokakuu!

Miss Chaos dataa.

Ja voisin vielä kirjoittaa siitäkin, kuinka hankalaa välillä on, hankala ymmärtää ja olla yhdessä, tahtoisin puhua siitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta en siltikään voi kirjoittaa siitä täällä.


Olen käynyt kaksi kertaa terkkarilla, ensi perjantaina on uusi aika, ehkä jo pian pääsen mielenterveyspuolella jollekin, psykiatriselle sairaanhoitajalle kai.



Hävettää myöntää kuinka paljon minua eilen ahdisti hyvän elokuvan jälkeen. Jäi pahaenteinen olo siitäkin, sellainen etten voi luottaa itseeni enkä kehenkään muuhun enkä maailmaan enkä luonnolliseen järjestykseen ja pelko jäi kalvamaan, nakersi niin etten pystynyt sitä mitenkään sanoiksi pukemaan tai muutenkaan ilmaisemaan, makasin vain ja yritin hengittää taas kuten aina.

Ei minua ennen vaivannut elokuvien mielikuvat ja ideat ja pahaenteisyydet ja ennustukset ja aiheet eikä minua hetkauttanut kauhu tai gore tai ahdistavuudet. Olen tullut niin kovin herkäksi kaikelle. Herkkä imemään vaikutteita itseeni, herkkä päästämään asiat liian syvälle sisimpääni. En tiedä miten estää sitä enää. En tiedä mihin kaikki suojukseni ovat kadonneet, murtuneet ja rapistuneet tuhkana tuuleen, ja miksi?


En vain ymmärrä miten en pysty pääsemään täältä helvetin kuopasta, olenhan päässyt ennenkin, miksi se nyt on niin ylivoimaista, miksi epätoivo kuiskailee takaraivossani vaikka haistatin sille paskat jo aikoja sitten, miksi epävarmuus ja paranoia ja itseinho hiippailevat taas mieleni kartanon pimeissä nurkissa, mistä tämä kaikki tulee, ja miksi, ja miksen pysty pysäyttämään sitä enää, mikä salaisuus minun kartanoni kellarissa piilee, miksen uskalla laskeutua pitkiä jyrkkiä portaita, miksi yritän vältellä itseäni, totuuksia, miksi yritän turruttaa kivun, miksen vain jaksa enkä pysty enkä uskalla enkä ymmärrä?






Pyydän anteeksi tätä tekstiä, tällä tavalla minä kaiken juuri nyt kuulen päässäni, tällä tavalla minun ajatukseni juuri nyt toimivat. Myös musiikki kuulostaa vääränlaiselta.