Trying hard to be someone, in return you end up hollow

On taas hankala kirjoittaa. Nukuttaa. Asiat mietityttää, asiat joista en uskalla kirjoittaa. Ja raha-asiatkin edelleen, vaikka etenevätkin. Sentään opintotuki tulee ensi kuussa, vaikka eihän se riitä edes vuokraan.

Kyseenalaistan itseni, pystynkö luottamaan? Pitäisikö luottaa järkeen vai tunteisiin, ei kumpaankaan, ei missään asiassa, ei koskaan. Intuitio ei kerro mitään. En edes viitsi yrittää katsoa korteista pienintäkään kysymystä. Ne heijastavat minun mieltäni, enkä minä luota siihen. Eikä keneltäkään voi kumminkaan kysyä. Olen taas loukussa vankilassani, jonka pelkään murenevan, tai vain esittävän murenemista, tai sitten se ei teekään mitään, mutta kuiskailee juoruja, uhkailee tekevänsä.

Iltaa kohti epätoivo nousee taas. En luota minuun enkä muihin, en sanoihin enkä tekoihin, katoan yksinäisyyteen mieluummin, en halua puhua kenenkään kanssa, en jaksa kiinnostua, ja turha yrittää. Ihmiset ovat vain niitä. Tosiystävyys ja tosirakkaus ja vettä sakeampi veri, en minä tiedä, tuntuvat kovin kaukaisilta, kaikki on poistunut minusta. Taas.

Niitä sellaisia tuttuja ajatuksia nousee jälleen, jonkinlainen synkän katkera välinpitämättömyys, mieleni tekisi jakaa ihmisille ympärilläni kurjuutta ja vihaa. Tahtoisin tuhota ja satuttaa, viis veisata. Ehkä jaettu paska olisi puolikas paska? Vaikka eihän se ole.

Kolhaisin itseni viime viikolla polkupyörään. Mustelmat pitää aina kuvata.

En minä kyllä koko ajan ole synkissä aatoksissa. Mutta epävarmuus ja välinpitämättömyys kummittelevat minulle jo päiväsaikaankin.

Keskiviikkona vain makasin ja oli kipeä ja voimaton olo, olin tekemättä mitään, tosin kun seinät alkoivat kaatua päälle, puin ja menin kirjastoon,

Välillä tralalalalaa jee syksy jee kaikki.

Perjantaina aamulla kouluun kulkiessa oli ihan kivaa.

Jotenkin koko perjantaipäivä muuttui kurjuudeksi hyvin pian.

Lauantaikin alkoi hyvin, jaksoin sitten kuitenkin pukea ja meikata ja lähteä kaupungille tuhlaamaan käteiset, jotka jäivät yli viime viikonlopun matkakassasta.

Olo oli koko päivän mitä mainioin! Olin niin vahva, kaunis, oma itseni, tietoinen maailmasta, tyytyväinen. Ihan liekeissä kaikesta.

Olin aivan tuhannen mielissäni ostoksistani.

Rasia Tarot-korteille.

Vihdoinki oma kuukivi.

Täydellinen huolikivi, toiselta puolen kupera ja toiselta kovera, juuri käteen sopiva, rauhoittava. Mielen puhdistaja ja vapauttaa pakonomaisen ajattelun. Siltä se tuntuikin kun bussipysäkillä melkein paniikki otti vallan ja kivi kädessäni kuumeni ja kuumeni, kuin olisi imenyt ahdistusta itseensä. Fluoriitista täytyy ottaa joskus parempia kuvia, se näkyy niin kauniisti läpi ja kaikki sävyt ja ooh. Tosin en näköjään saanut nyt yhdestäkään kivestä oikein hyvää kuvaa. Äh.

Juuri kaikkea mitä Kuukorennosta olinkin lähtenyt etsimään.

Koko hyvä päivä on nyt illassa ja ahdingossa ja ahdistuksessa.



Olen niin helvetin pettynyt itseeni.