Succulent

En taatusti tee ensi viikonloppuna yhtään mitään! Möhöän vain kotona ja katson juuri sopivia syksyleffoja ja poltan kynttilöitä ja juon teetä. Ei hemmetti kun on rankkaa viilettää menemään jossain jatkuvasti. En ole tottunut moiseen. Ei jaksa.















Toivoin niin kovasti, että olisin lyhyellä Ivalon matkalla ehtinyt käydä kuvaamassa ruskaa ja hiippailemassa metsässä. Jouduin pettymään. Sen sijaan ahdistuin tuntemattomien humalaisten ihmisten keskellä Haltiapojan tädin synttärijuhlissa. Paniikkikohtaus.

Kyllä, katkeruus kirvelee vieläkin. Meni jotenkin hukkaan koko viikonloppu. Tulee niitä uusia syksyjä, mutta en tahtoisi silti hukata elämästäni enää yhtään viikonloppua tai viikkoa tai päivää tai tuntia ahdistuksen kanssa hengailemiseen. Vaan eihän se niin helppoa ole.

Istuin sivuhuoneen nurkassa katselemassa tätä pupuveturia kun mustuus ja pelko alkoivat hiipiä rintaan.

Itse asiassa alan hieman huolestua. Olen taistellut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa... en edes tiedä kuinka kauan. Minulla on selviä muistikuvia jo alle kouluikäisestä asti, muistikuvia pelosta, tärinästä, kuvotuksesta, kuristumisen tunteesta, ja siitä suuresta salaisuudesta, jota en koskaan aikonut kertoa kellekään. Että minä pelkään.

15-vuotiaana minä vasta todella ymmärsin, mistä on kyse, ja siitä asti olen tehnyt niin hemmetin paljon työtä tämän eteen, jotta pystyisin olemaan oman itseni herra, jotta pystyisin elämään normaalisti, jotta en jäisi elämästä paitsi pelon takia.

Luulin jo onnistuneeni.

Ei kauankaan ole siitä, kun kohtauksien välillä saattoi olla viikkoja, jopa kuukausia. Ja nyt ne ovat lähes päivittäisiä. En ole todellakaan samassa pisteessä kuin silloin... Pahimpina aikoina sain ties kuinka monta kohtausta päivässä enkä tuntunut pystyvän yhtään mihinkään. Ikinä. Koko tulevaisuus näytti olevan täynnä pelkkää kauhua ja kipua. Ei. En minä siellä ole, enkä tule enää ikinä olemaankaan, tiedän kyllä sen.

Mutta huolissani minä olen. Taitaa olla aika hakea taas ammattilaisapua. Luulin jo pärjääväni ilman. Mutta nyt minäkin olen muuttunut niin paljon, että ehkäpä avusta voisikin olla tällä kertaa oikeasti apua, ei vain "apua". Ehkä osaan työstää asioita eri tavalla, avata sille auttajallekin, kysellä. Ehkä.

Päätin alkaa merkitä kalenteriin, kuinka usein niitä kohtauksia nykyään oikeastaan tuleekaan.

Kyllästyttää ihan helvetisti tämä olojen kanssa edes takaisin sahaaminen, tahtoisin vain ja ainoastaan edistystä, takapakit ovat ihan perseestä!!

Eilen koulussa vaihtui maalausjakso grafiikkajaksoon.

On huono olo, en tiedä onko minulla flunssa vai ei. Välillä on ja välillä ei.





Kaipaan iskälään. Voisin olla siellä vaikka kaksi viikkoa nyt heti. Onneksi ensi kuussa on syysloma.