perjantai 14. marraskuuta 2014

Super

Noniin, kävin tänään pitkästä aikaa sillä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Viime viikon aika peruuntui, ja sitä ennen oli syysloma. Minulla oli sinne mennessä sellainen turta, epätodellinen olo, mikä minua onkin viime aikoina vaivannut usein. En oikein osannut aluksi sanoa sille mitään. Mutta yritin sitten kuitenkin kertoa siitä, kuinka nyt parin viikon ajan on ollut taas huonompi olo, selitin tästä aaltoilusta, kuinka elo-syyskuu oli tosi huonoa, lokakuu parempaa, ja nyt taas vähän kurjempaa. Kerroin, että välillä en saa nukuttua juuri lainkaan, välillä ihan liikaa, ja sitten välillä aivan normaalisti. Kerroin, etten usein jaksa lähteä aamulla kouluun, vaikka olisinkin noussut ajoissa, koska kotoa lähtö ahdistaa. Siihen liittyy juuri se turta ja epätodellinen olo.

Kerroin, kuinka paljon ahdistavia ajatuksia päässäni on pyörinyt, varsinkin illalla sängyssä, kun yritän nukkua, ja siksi pelottaa sulkea tietokone ja jäädä yksin ajatusteni kanssa, pelottaa mennä nukkumaan. Kerroin, kuinka viime viikolla eräänä yönä en nukkunut juuri lainkaan, koska aloitin vahingossa ajatusketjun, joka paisui ja paisui, ja ahdisti minua niin, että oli vaikea hengittää, enkä pystynyt pysäyttämään sitä, niin yksityiskohtaisia mielikuvia ja tuntemuksia. Kerroin myös siitä, että tällä viikolla oli A:n kuoleman vuosipäivä, ja kuinka sekin on vaikuttanut ajatuksiini, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.

En ole enää varma, kerroinko siitä, kuinka paljon minua ärsyttää kaikki, ja kuinka hemmetin kiukkuinen välillä olen ihan turhasta. En muista, kerroinko muuta. Olisin voinut kertoa tyhjyydestä, mielenkiinnon puutteesta, korostuneesta herkkyydestä. Saatoin kertoa jotain toissayön itsetuhoisista ajatuksista. En mennyt yksityiskohtiin, mutta aamulla herätessäni, kun muistin ne ajatukset, vähän hämmennyin. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät?

Se pisti minut taas kerran täyttämään sen iänikuisen masennuslomakkeen, ja ahdistusoirelomakkeen. Käymme ne läpi ensi viikolla. Olenhan täyttänyt molemmat vuosien varrella ties kuinka monta kertaa, mutta toisaalta on ihan jännäkin huomata, kuinka vastaukset muuttuvat. Melkein kolme vuotta on siitä, kun olin osastolla, ja muistan saaneeni masennuslomakkeesta lähes täydet pisteet. Välissä oli pitkä ajanjakso, jolloin en täyttänyt sitä lainkaan, ja olisinkin saanut hyvin matalat pisteet. Nyt olin kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että ne olivat kohtalaiset. Tiedän, etten ole ihan parhaimmassa kunnossa, mutta en koskaan enää joudu sinne toiseenkaan ääripäähän.

Vannon! En enää koskaan!

Rovaniemeltä jo aikoja sitten tilatut tietoni eivät olleet vieläkään tulleet. En tiedä, mikä niissäkin muka kestää. Haluaisin niistä kopiot itselleni, miksihän ihmeessä en koskaan pyytänyt niitä osastolta tai mistään muualtakaan.

Varasimme ajan psykologille, jonka kanssa keskustelen sitten siitä, voisiko sitä kuntoutustukea vielä yrittää hakea, ja ehkäpä teemme yhdessä sen hakemuksen sitten.






Olen mietiskellyt tänään sitä, kuinka vähän nykyään nauran, enkä oikeastaan edes itke yhtä usein kuin vielä vähän aikaa sitten. On kovin tyhjä olo. Niin, se turta ja epätodellinen.


Innostuin kyllä eilen illalla pitkästä aikaa tekemään jotain luovaa. En ole pitkiin aikoihin tehnyt juurikaan muuta kuin mössöttänyt ajatuksiani tumblr:ssa tai sarjojen/leffojen parissa, silloin tällöin käynyt ulkona. Eilen päätin harjoitella akvarelleilla maalausta kritiikkityötä varten, seuraava kritiikkitehtävä on siis eräänlainen luonnoskirja/kuvapäiväkirja/mikälie, jota on pitänyt syksyn alusta asti täyttää. Valitsemani muistikirjan sivut ovat liian ohuet piirtämiseen ja varsinkin maalaamiseen, joten olen liimaillut sinne paljon juttuja. Maalasin pikkuisia vesiväritöitä ja niiden kuivuttua liimasin kirjaan, Kokeilin uutta hopeamaaliani ja liimailin glitteriä ja värkkäsin tussien kanssa. Siitä tuli hyvä mieli. Kuten aina, kun saan oikeasti tehtyä jotain konkreettista. Vähemmän turta ja epätodellinen.

En todellakaan tunne itseäni taiteilijaksi, ja jotenkin yhä edelleen omassa mielessäni joukkoonkuulumattomuuteni tuolla taidekoulussa on aivan silmiinpistävää. Aivan kuin kaikki muut haaveilisivat suurista taideteoksista joita myisivät suuriin hintoihin ja tekisivät itselleen suuren nimen jonka alla sanoa suuria sanoja ja tehdä suuria tekoja. Jotain ennenkuulumatonta ja hienoa.

En minä oikeasti usko, että siellä joka ainoan haave on päästä johonkin valmistavaan taidekouluun ja avata oma näyttely ja elättää itsensä taiteella.

Silti tunnen pientä salaista häpeää siitä, että minä tiedän, etten ole mikään taiteilija. Olen käsistäni kätevä, minulla on taitoja, mutta haluan niin paljon kaikkea muutakin kuin taidetta. Ja haluan oppia, miten traktori korjataan, miten hevosia käsitellään, miten metsiä hoidetaan ja miten lehmien ja lampaiden synnytyksissä avustetaan.

Jostain syystä kuvittelin kauan aikaa, että nämä taidot minun on vain opittava kantapään kautta, kuten kaikki muutkin nuoret maajussit ennen minua. Mutta ehkä ei. Onhan niitä maatalousoppilaitoksia.

Mutta vointini on ollut näin aaltoileva koko syksyn, ja hädin tuskin jaksan käydä tätäkään koulua, vaikka pidän siitä kovasti. Tällä hetkellä en ole läheskään tarpeeksi tasapainossa käymään mitään "oikeaa", vaativaa koulua. Ja tuskinpa vielä ensi syksynäkään.

On vaikea olla murehtimatta etukäteen, vaikka pitäisi mieluusti keskittyä nyt tähän päivään, ja tämänhetkiseen jaksamiseen, tämänhetkiseen kuntoutumiseen ja vahvistumiseen. Niin. Minä vahvistun kyllä. Edelleen.





Öööh, tämän tekstiseinän lopputulos? Kukapa tietää. Sainpahan kirjoitettua.








7 kommenttia:

  1. Taidetta taiteen vuoksi :) On eri asia haaveilla suurista rahoista kuin luoda jotain kaunista, jotain johon saa upotettua kaiken minkä tuntee, ja jonka luomisen aikana tuntee itsensä taas omaksi itsekseen. En osaa sanoa mitään masennukseen. Minäkin olin masentunut nuorena, olin yksin, enkä nähnyt edessäni minkäänlaista valoa... Olin pelkkä kuori täynnä sinisenharmaata usvaa, ja olisin halunnut kuoren täyteen rakoja, joista olisin päässyt vapauteen. Hiljalleen ne ajatukset helpottuivat, oli taas helpompi hengittää. Oli äärimmäisen vaikeaa myös luoda mitään. Mutta silti kun vain otti eteensä ison pohjan ja siveltimen kärkeen kauneinta väriä, ja vain antoi siveltimen toimia ajatusten tulkkina, tunsi taas jonkinlaisen rauhan. Vaikka aloittaminen on aina vaikeaa.

    Enpä tiedä, onko tästä mitään apua... Kävin taidekoulun, jossa kaikilla muilla tuntui olevan suuria visioita. Olin nuorimpia, suoraan lukiosta. Olin vielä ihan hukassa itseni että taiteeni kanssa. Sen vuoksi en osannut ottaa kaikkea sitä oppia vastaan, minkä vielä nyt kaipaisin. Mutta senkin kanssa alan olemaan sinut. Olen maalannut nyt intensiivisemmin kymmenen vuotta. Eräs taideopettajani, aivan ihana japanilainen taiteilija, kertoi minulle, että kymmenen vuotta jatkuvaa työtä ja maalaamista, niin sitten olen löytänyt sen oman tyylini ja osaamiseni. Niin se tosiaan taitaa olla.

    Harva meistä pystyy elämään pelkällä taiteella. Taiteilija voi olla monella muullakin tapaa. Se ei ole varsinaisesti ammatti, ennemminkin elämäntyyli. Luominen ja kauneuden näkeminen. Harva myöskään taitaa löytää inspistä tyhjän taulupohjan edestä :) Jostain muualta se kumpuaa, todellisesta elämästä, luonnosta, muun tekemisestä. Mistä kenelläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näen tämän vuoden taidekoulussa enemmänkin kuntoutuksena, tilaisuutena oppia lisää itsestäni ja siitä, mitä elämältä haluan, tilaisuutena kasvaa ja vahvistua, päästä takaisin tuonne oikean maailman rytmiin, oppia olemaan sosiaalisempi. Vaikka tykkäänkin kaikesta, mitä siellä opin, ja teen mielelläni kaikki työt, minua ei aja sellainen suuri intohimo taiteeseen. Intohimo elämään ehkä. Mutta taide on osa elämää. Ja niin kuin sinä, ehkä kymmenen vuoden päästä hoksaan, että olen löytänyt sen, mitä haluan siitä tehdä.

      Alan hyväksyä senkin, että nämä nousut ja laskut ovat osa elämää, ainakin minun elämääni. Hoitajat sun muut usein kalastelevat kysymyksillään minulta jonkinlaista tunnustusta suurista maniakausista, aivan kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö olisi se helpoin tapa selittää ailahtelevuuteni, mutta ei minulla sellaisia ole koskaan ollut. En enää kaipaa mitään "suurta selitystä" minulle ja mielelleni. Olen vain herkkä. Se riittää. Sen kanssa on opittava elämään.

      En tiedä, millä minun pitäisi itselleni hankkia pötyä pöytään sitten isona, mutta toivon, että pystyn tekemään sen niin, että voin samalla ilmaista itseäni, monin tavoin. Muuta en tarvitse. Haluan vain tilaa ja aikaa ja rauhaa olla oma itseni.

      Kiitos kommentista <3

      Poista
  2. Itselläkin ollut koulussa monta kertaa sellainen olo, että ei näe itseään tulevaisuudssa vain sen alan parissa. Joskus ei motivoi ollenkaan ja joskus hivenen, joskus jaksaminen vaakalaudalla täälläkin. Läntystelen hitaasti eteenpäin omaa tahtiani, ja yritän pitää ajatukset mahdollisimman kaukana muista. Ei sitä kait tarvitse olla niin kuin muut. Yritä keskittyä ja kuulostella omaa jaksamista, voimia sinulle. *hali♥*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta on kauhean mielenkiintoista ja motivoivaa käydä tuolla koulussa ja saada siellä aikaan konkreettisia asioita, saada niistä joskus jopa ihan positiivista palautetta, ja hoksata, että hei, tämähän on mukavaa ja innostavaa. Silti välillä on jaksaminen niin vähissä, että tuntuu ylivoimaiselta lähteä sinne. Vaikka tiedän, että tulee parempi olo, kunhan vain pääsen sinne.

      Yritän kuitenkin olla soimaamatta itseäni niistä päivistä, kun en pääsekään lähtemään. Niitä on kuitenkin vähemmän, kuin sellaisia helpompia päiviä. Paitsi viime viikolla. Ja ne muut oppilaat ovat enimmäkseen innostavia ja inspiroivia itsekin, toivon vain, että osaisin heittäytyä joukkoon mukaan ja hankkia kavereita. Tuskinpa ne kaikki muut siellä tosiaan haluavat elämältään vain ja ainoastaan taidetta.

      Kiitos <3

      Poista
  3. Olet varmaan yrittänyt hakea semmoisiin maatalousoppilaitoksiin?
    Lähin Lapissa taisi olla Kemissä. Pisti vain silmään koska itse opiskelen eläintenhoitajaksi parhaillaan Kokemäellä.
    Nettisivuilta sai positiivisen kuvan koulustani, mutta kun täällä olen opiskellut puolitoista vuotta, on tullut todettua että tänne tulo oli virhe... elämäni alamäki alkoi siitä kun sinne menin opiskelemaan. Huomasin myös ettei tämä ala kinostakaan minua.

    And I feel your pain in that not-sleeping-at-all and suicide thing ):

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vielä missään vaiheessa ollut tarpeeksi vahvassa kunnossa hakeakseni mihinkään kouluihin. Tämä nykyinen on ainoa tarpeeksi rento paikka, etten stressaa itseäni hengiltä.

      Tervolan lähellä on Louen Maatalousoppilaitos, olen käynyt siellä tutustumassakin joskus yläasteella koulun kanssa, ja harkitsen sinne hakemista kyllä. Jos vain löytyy aikuiskoulutusta. Täytyy tutkia.

      Oletko käynyt jo kauan tuota eläintenhoitajan tutkintoa? Vieläkö voisit jättää kesken, jos kerran tiedät varmasti, ettei se ole sinulle sopiva? Oletko jutellut asiasta vanhemmille tai koulussa? Minua pelottaa kamalasti se, että jos menen kouluun, jossa oppilailta odotetaan ns. "normaalia" jaksamista, palan loppuun parissa kuukaudessa, enkä pysty enää mihinkään taas pariin vuoteen. Ehkä pitää harkita jonkinlaista mukautettua opetusohjelmaa? Tiedä häntä, onko sellainen edes joka paikassa mahdollista. Ja sitäkään ei aina tiedä, miten koulussa suhtaudutaan ihan terveen näköiseen oppilaaseen, joka ei sitten muka jaksakaan niinkuin terveet. Joskus ihmiset ovat niin ahdasmielisiä.

      Toivottavasti siekin saat apua pahaan oloon ja jaksamattomuuteen, ihan oikeaa kunnon apua <3

      Poista
    2. Aa, ymmärrän~ Toivon että vielä jonain päivänä olet siinä kunnossa että voisit alkaa opiskella tuota fyysisesti (ja psyykkisesti minulle) rankkaa alaa!

      Koulutukseni kestää 3 vuotta ja opiskelen nyt tokalla luokalla. Että sanotaan minun käyneeni tätä puolitoista vuotta jo. Ja toiset puolitoista vuotta jäljellä.. En katso ihan hyväksi lopettaa tätäkin koulua kesken, sillä muuten joutuisin taas käymään jotain koulua minkä koulutus kestäisi 3 vuotta.
      Ajattelin katsos käydä tämän koulun loppuun ja mennä opiskelemaan ammattikorkeakouluun, kirjasto- ja tietopalvelualalle joka kiinnostaa minua tällä hetkellä. Sen koulutus kestää 3,5 vuotta. Toivon että ymmärrät mitä yritän sanoa, että pääsisin nopeammin työelämään käymällä tämän koulun loppuun ja pääsemällä sitten AMKhon. Jos lopetan tämänkin koulun, opiskeluaikani vain venyisivät ja venyisivät ):
      Todella turhauttava tilanne.. ett jos aion elää, niin minun täytyisi sietää tätä kidutusta mitä kouluni aiheuttaa minulle. Joka päivä mietin että olisin mieluummin elämättä, kuin eläisin elämää jolla ei ole tarkoitusta...

      Kiitos.

      Poista

Penni ajatuksistasi.