And the road gets tough, I don't know why

Aivan hemmetin suuri tarve vain antaa periksi ja luovuttaa ja heittää pyyhe kehään ja lusikka nurkkaan ja hanskat tiskiin ja nostaa valkoinen lippu. Ei, ei tästä tule mitään eikä ole ikinä tulossakaan. Antaapa olla. Paskaakos tässä sitten enää yrittää.

Mutta kysymys kuuluukin, että mitäs minä sitten teen? Okei, olen luovuttanut, unohtanut koko kaiken, lähtenyt maitojunalla kotiin ja... niin? Istun 50 vuotta jossain laitoksessa? Eristäydyn metsän keskelle kuolemaan nälkään ja kylmään johonkin telttaan?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Ei saisi olla niin ankara itselleen JOOOO KYLLÄ.

Pitäisi olla armollinen ja antaa aikaa ja jaksaa yrittää aina vain uudestaan. Ei saisi soimata itseään jokaisesta takaiskusta ja väistämättömistä taantumista. Ja luin tänään sellaisenkin nerokkaan lauseen, jonka suomentaisin löyhästi niin, että toipuminen ei ole entiselleen palaamista, se on kokonaan itsensä uudelleen rakentamista.

Joojoo ja onhan se ja totta kaikki se positiivinen elämänasenne ja valoisa tulevaisuus ja negatiivinen energia jota houkuttelen puoleeni ja itsensä rankaisemisen turhuus ja kaikki. En vain jaksa juuri nyt. En jumalavita jaksa.

Voin vain hiljaa sisäisesti räjähtää raivosta kun äiti huokaisee puhelimessa kärsivän kuuloisesti ja sanoo nimeni ja voivoi. Tiedättekö, voivoi minua parkaa, voivoi. Huokaus ja voivoi.

Torstaina olin kävelyllä ja sain sen päättäväisyyden päälleni hetkeksi. Olin jo ihan unohtanut miltä se tuntuu, olla voimakas ja rohkea ja päättää että perkele täältähän minä nousen kuten aina ennenkin eikä mikään mahti maailmassa ole minua estämässä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hitsinpimpulat, sepäs tuntui hyvältä, adrenaliini virtasi suonissa ja olin melkein rohkea, melkein. Vaan eivät sellaiset kohtaukset kauaa kestä. Haalistuva muisto torstain kävelyreissusta ja samat turhat kehää kiertävät ajatukset toivottomuudesta ja turhuudesta, plaahplaahplaah. Tiedän, että se toinen minä, se coolimpi, onhan se tietenkin olemassa, ei se mihinkään katoa, joskus vain tämä vähemmän jännä tunkee sille jauhot suuhun jotenkin kummasti, joskus vain tämä valehtelija joka kuiskailee "idiootti, kuvottava, et ole mikään etkä kukaan", joskus se jostain ihmeen syystä ottaa vallan. Tiedän vallan mainiosti että kun makaan peiton alla itsesäälissä velloen, se paskiainen valehtelee. Voisin yhtä hyvin olla tuolla jossain valloittamassa maailmaa. Mutta jotenkin nyt vain on niin että se valehtelija päässäni osaa toisinaan olla hyvin voimakas ja vakuuttava ja karismattinen, vähän kuin Hitler. Aika usein sillä oikealla minällä ei ole voimia pistää vastaan.

En tiedä enää. Niin tekisi mieli vain unohtaa kaikki. Mutta kun mitä sitten? Miten voisin elää itseni kanssa, tietäen, että se toinen, parempi minä, se asustaa vielä jossain syvällä kellarissa seinään kahlittuna ja turpa ruvella koska valehtelija sai vihdoin mukiloitua sen kokonaan hiljaiseksi. Mitä sitten? Ei sitä voisi paeta koskaan. Enkä minä todellakaan aio noin ärsyttävän asian takiakaan ihan niinkuin kokonaan lyödä niitä hanskoja tiskiin, tiedättehän, nirhata itseäni. Ehei.

No mutta istun kai sitten vielä muutaman viikon kuunnellen kämppäni hiljaisuutta ja omia typeriä ajatuksiani ja yksinäisyyttä ympärillä ja kissan hurinaa ja särkyvää emon ääntä puhelimesta. Kun voivoi. VOIVOI.

Keskiviikkona on hoitaja. Torstaina lääkäri. En tiedä mitä sanoa niille. Mieluusti olisin sanomatta sanaakaan silkasta ilkeydestä, mutta kun en minä oikeasti ole ilkeä, se valehtelija vain käskee minun olla ilkeä.


Niin kuin Haltiapojallekin. Emolle. Kissalle. En minä oikeasti ole ilkeä ihminen, enkä osaa pyytää anteeksi, en mitenkään pysty selittämään. En minä oikeasti ole ilkeä, kylmä, tunteeton, ruma, typerä, julma raivotar.

Kaikki muistikirjani vuodesta 2009, kolme niistä täynnä, uusin ihan alussa. Pienenevät ja ohenevat, kirjoitan niihin yhä harvemmin. Mutta nyt minä yritän tosissani. Täytyy kirjoittaa. Must write. Täytyy kertoa jollekin. Edes jotain. Vaikka sitten tyhjälle paperille. Täytyy yrittää auttaa itseään, koska ei minua kukaan muukaan voi auttaa.