◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊◊

Jee, viikon talviloma, saa olla murehtimatta! Ja minä nukuin ja yritin olla murehtimatta ja löhösin ja yritin vielä kovemmin olla murehtimatta. Ei se kokonaan onnistunut. Loman päätteeksi mietin, että nyt olen taas viikon viettänyt metsässä kaukana kaikesta ja ihmisistä, todella epäsosiaalisesti, että onkohan siinä jotain vikaa. Miksi en voi koskaan tehdä sellaisia lomajuttuja, nähdä kamuja, en minä edes tiedä mitä. Olen niin helvetin yksinäinen, enkä osaa luoda kontaktia ihmisiin, enkä osaa tehdä kavereita. Ei minulla ole olemassakaan mitään kaveriporukkaa, jonka kanssa voisi järjestää yhteisiä lomatempauksia. Voisihan se olla hauskaakin, mutta ei ole, ei tule.

Joten niin minä sitten nukuin ja löhösin ja makasin ja yritin olla ahdistumatta ja murehtimatta.

Aina kun menen iskälään, iskä kysyy aionko leipoa. Ja aina siellä tekee mieli leipoa.

Kassusta on tullut jo iso maanvaiva. Tykkää kiusata kisuja ja räksyttää ärsyttävällä pentuäänellään. Koskahan sille tulee äänenmurros...

Lumiukkokelikin olisi välillä ollut, mutten jaksanut, joten tein lumipöllön.

Jätin Riesan nyt sinne joksikin aikaa. Se on ollut kevään koittaessa levoton ja tylsistynyt täällä pikku kämpässä, joten pitempi loma luonnon helmassa metsästäen ja seikkaillen tekee sille hyvää. Tiedän, että sillä on siellä hauskaa ja se pärjää, mutta jo junassa kaduin päätöstäni. Oli ihan kamalaa tulla yksin tyhjään kotiin, kun jotenkin odotin, että kisu on täällä minua odottamassa. Jokainen rasahdus on mielessäni kisu, kunnes muistan, ettei se olekaan täällä. Joka kerta kun käännyn, odotan näkeväni sen nojatuolissa torkkumassa.

Nyt iski entistä kovemmin tunne yksinäisyydestä, jotenkin maailmanhylkäämä olo, vaikka kenties minä itse olen hylännyt maailman. En ehkä tieten tahtoen, mutta kun en osaa.

 Sossukin päätti, etten minä oikeastaan tarvitse rahaa, ja nihkeästi heitti vähäsen, maksoin vuokran, tämän kuun ehkä pärjään. Ensi kuuta en. Hain äitiltä lainaan sen kameran, kun omani hajosi. Äiti ei ollut kotona, se ei ole soittanut eikä tekstannut kohta kahteen viikkoon. Kai se sitten päätti, ettei tarvitse enää. Aamulla, kun oli paniikki, melkein soitin sille, mutta en soittanutkaan, koska... ei se halua kuunnella minua, ei se halua tietää. Ihan sama. En sitten kerro. Sama kuvio kuin pentuna, en voi kertoa kellekään, en uskalla sanoa ääneen, ja tuntuu, että vaikka sanoisinkin, kukaan ei kuuntelisi.



Ja heti ensimmäisenä päivänä taas yksin kotona en enää osaa edes yrittää olla murehtimatta ja ahdistumatta, vaivun takaisin tyhjään usvaan, heti ensimmäisenä kouluaamuna kamala paniikkikohtaus, heti kaikki taas tuntuu tältä. Ei siellä iskälässäkään hauskaa ollut, en minä sielläkään onnistunut tuntemaan itseäni kovin eläväksi, mutta täällä haisee tyhjyys ja elämätön elämä. Mitä minä täällä teen? Ja mitä järkeä on täältä mihinkään lähteäkään, mitä itua missään, en minä jaksa, en minä tahdo.



Jos vain... pääsisin huomenna kouluun. Ja hoitajalle. Vaikkei siinä olisikaan itua.