Lunation

Huomaan elämässäni tietynlaisia syklejä. Ne liittyvät tietenkin mieleni vointiin, koska se on sellainen päätekijä kaikessa, joka tilanteessa. Nyt kun tämän syksyn ja talven mittaan oloni on pahentunut pikku hiljaa, myös sellaiset vanhat tavat, jotka luulin ihan unohtaneeni, alkavat palailla. Esimerkiksi turvattomuudentunteen aiheuttamat "lapselliset" jutskat, niinkuin vaikka pehmolelujen kanssa nukkuminen. Haen tietynlaisia aistikokemuksia, ehkäpä ne ovat lohduttavia. Tykästyn söpöisiin väreihin ja muotoihin, pehmoisiin ja pörröisiin materiaaleihin, hiljaiseen ja rauhoittavaan musiikkiin, tunnustelen maailmaa tavalla, jota eräs fysioterapeutti kerran luonnehti autismityyppiseksi. Olen esimerkiksi alkanut taas istuksia nojatuolissa pitkiä aikoja vain tuijottamassa ympärilleni, ahmimassa asunnostani löytyviä visuaalisia kokemuksia, miettimässä niitä.

Herkkyyteni, josta nyt näköjään kirjoitan blogissa vähän väliä, korostuu koko ajan. Olen itkuisampi, mutta myös nopeasti ärtyvä ja etäinen. Kaipaan ihan hemmetisti huomiota, lohtua, empatiaa, enkä osaa hakea sitä, enkä saa sitä mistään, tai ainakaan tunne saavani. Työnnän ihmiset pois ympäriltäni, vaikka samalla olen niin kovin yksinäinen. Tarkkailen olojani ja tunnetilojani ja ajatuksiani taukoamatta, analysoin ja ylianalysoin. Ärsyttää kaikki, ja kaikki, ja kaikki.

Silloin, kun olin paremmassa kunnossa, ja olo oli keskimäärin tasaisen hyvä, elämäni oli monin tavoin ihan toisenlaista. Ei ollut tarvetta koko ajan miettiä liikaa, ja bloginikin oli lähinnä hömppää ja asukuvia ja kuulumisia, ei pohdintoja mielestäni. Olin ihan tyytyväinen sellaisiin aikuismaisiin, kenties tylsiinkin juttuihin, jaksoin melko hyvin, ajattelin yleensä varsin järkevästi. Osasin hallita itseäni ja tunteitani, niinkuin aikuinen, enkä kaivannut koko ajan lohtua ja turvaa ja kannustusta ulkopuolelta. Olin oman itseni herra. Pärjäsin itse, yksin, rakastin yksinoloa ja itseäni, tunsin ylpeyttä ja itsevarmuutta elämästäni.




Nyt olen epävarma koko ajan kaikesta, en pysty minkäänlaisiin päätöksiin, oma mieli ja fyysinen olemus ahdistaa, koko tulevaisuus tuntuu pelkästään toivottomalta, ajatus toimii kovin hitaasti ja omituisesti. En pysty ajattelemaan selkeästi ja rationaalisesti, vaan tunteet jyräävät järjen alleen koko ajan. Puhti on kokonaan poissa, ahdistus paikoillaan istumisesta, jaksamattomuus tehdä asioille mitään, huono omatunto ihan kaikesta, mikä mielestäni on elämässäni väärin. Jopa asiat, joille en oikeasti voi mitään, aiheuttavat itseni sättimistä. Jossittelua, päättämättömyyttä, jaksamattomuutta. Karkaan pakoon ahdistavaa todellisuutta taas jonnekin. En enää muista, miltä se tuntui, kun olin aikuinen ja onnellinen ja järkevä. Ihmisten kannustus, patistus ja viisaat sanat kaikuvat kuuroille korville, kun illalla taas istun yksin ja olen yhtäkkiä täysin varma, että kaikki on sittenkin pelkkää paskaa.


Unelmat ja haaveet murskautuvat mielessäni, hajoavat tuuleen, niiden veri valuu tuhka-autiomaahan turhaan, unelmien tyhjät kuoret kumisevat metallisena, veren makuisena, ja soimaan itseäni siitä, että uskalsin edes koskaan unelmoida mistään, samalla kun hautaan itkuisen naaman tyynyyn.





Ja vaikka tiedän, että aika kiertää ja kiertää ja jatkuu ja jatkuu, syklit seuraavat toistaan, kevät talvea, on ihan mahdoton tehtävä yrittää luottaa siihen, että tämäkin on vain ohimenevää. Kenties se kestää vielä kaksi vuotta, ehkäpä ei, mutta en vain jaksa katsoa sinne tulevaisuuteen päin. En jaksa nähdä muuta kuin tämän hetken tyhjyyden. Mitä helvettiä. Mikä tämän pyörän rattaat sysäsi taas liikkeelle?

En näe, että minulla olisi pelkkä "takapakki toipumisen tiellä", sillä näen vain taantumisen, ja minun mielessäni se voisi yhtä hyvin olla ikuinen olotila. Aivan kuin aika ei enää kuluisikaan.


Jokainen sana blogissa on kuin huuto tyhjyyteen rotkon reunalta.

"Kuuleeko minua kukaan?!!!"

Ja vaikka sieltä joku kaiku vastaisikin, en edes kuule sitä, koska olen niin varma siitä, että ei siellä mitään ole, päättänyt liian tiukasti, että vastausta ei ole olemassakaan.


Ja edelleen soimaan itseäni joka päivä siitä, että ei minulla oikeastaan ole edes paha olla, ihan hyvin voisin mennä kouluun, ihan hyvin voisin saada aikaiseksi vaikka mitä, ja pelkään niin helvetisti, että olenkin oikeasti vain laiska, ja kehittelen jotain ahdistusta ja pahaa oloa tahallani väistääkseni maailman. Entä jos?

Ja tämän oksennuksen jälkeen lomalla ottamani poronkallokuvat, ettei tarvitse pelkkää paskaa lukea:

Sain otettua muutamia hölmöjä kuvia, ennen kuin rikkinäinen kamera teki taas tenän. Siristelin silmiäni kaikissa kuvissa, paitsi tuossa viimeisessä, koska oli kerrankin vähän kirkkaampi päivä.