Bruh

Olen ollut eilen ja tänään koulussa. Menin kyllä molempina päivinä myöhässä, eilen kahdeksitoista ja tänään yhdeksitoista, mutta sain kuitenkin mentyä ja aloitettua taulun. Otin yhden syksyllä maalaamani kamaluuden, joka jäi silloin kesken - meillä on aina ihan liian vähän aikaa maalata mitään kunnollista - käänsin sen vain ylösalaisin ja aloin maalata päälle. Koska minulla on vain tämän viikon loppuun asti aikaa tehdä se, päätin kokeilla jotain vähän uutta. Meillä on toki taas sama alastonmalli ja taas sama nojatuoli jossa se istuu ja taas sama punainen taustakangas, juhuu kuinka jännää. Eilen siis kouluun mennessäni, kun taulun aloitin, ei malli ollut edes enää paikalla, ja lähdin tekemään sitä sitten eri tavalla kuin ennen. Tänään sain sen mielestäni jo melkein valmiiksi, joten huomenna vielä muutamaa kohtaa fiksaan, ja valmista tulee. Minulle tuli heti eilen maalauksesta mieleen jumalatar, ja sitä kohdin sitten lähdin tunnelmaa viemään. Värit ovat ainakin kauniit, ei sitä tylsää punaista taustakangasta ole olemassakaan minun versiossani.

Tuossa muistaakseni toissapäivän asu. Kyllä muuten huomaa eron, kun on lainassa äitin kamera oman hajottua. Yhtä halpa, mutta uudempi malli. No ehkä osan kunniasta voi antaa myös päivänvalolle.

Aurinko teki maagisen tempun planetaarioni kanssa!

Sitten eilisen asu, kun rohkenin sinne kouluun vihdoin. Meikki on sellainen tärkeä aamurutiini nykyään, jos pitää johonkin lähteä. Kun olo on kurja, on hyväksi, kun saa istua aamulla ihan rauhassa ja mietiskellä ja rauhoittua ja heräillä ja sitten samalla laittautua nätiksi ja toteuttaa itseään. Eilen esimerkiksi meikatessa oli tosi kamala olo ja kun sain meikin valmiiksi, katsoin peiliin ja tuumasin, että ei helvetti kun olen hirveä ja kamala ja en ikimaailmassa voi lähteä kouluun. Mutta sitten hetken päästä katsoin uudestaan, ja olinkin yhtäkkiä sitä mieltä, että noniin, hyvähän tämä naama on, eikun menoksi vain. Meikki tuo itseluottamusta silloin, kun se on muuten vähissä.

Vähän samoja ajatuksia oli tänä aamunakin. Aamut ovat kovin vaikeita, minulla on aina ihan kamala olo herätessäni, oli se mihin aikaan tahansa ja oli se sitten herätyskellon toitotukseen tai ihan itsestään. Kroppani ja pääni vaativat kerta kaikkiaan aikaa aamuisin. Jos joudun lähtemään puoliunisena ulos, paniikkikohtaus on melkein taattu. Tästä syystä olen nykyään aina myöhässä koulusta.

Kerroin viime postauksessa tuosta taantumisestani. Kun olo menee kurjemmaksi ja mieli ailahtelevaisemmaksi, myös ajatukset ja käytös muuttuvat, palaan jollain tasolla takaisin lapsuuteen. Ja se osa minusta, joka on tällä hetkellä noin kymmenvuotias, pelkää jostain syystä kamalasti aikuisia, sekä itsensä ikäisiä lapsia. Ihmettelin tänään koulussa, kuinka aikuiselta jotkut minun ikäiseni tyypit näyttivät, ja yhtäkkiä tiedostin ruokalassa kaiken, mitä teen väärin. Joka ainoa liike ja haarukan silpaisu ja leuan jauhaisu mielestäni paljasti minut kilometrin päähän "vääräksi". Samalla se tunne monien muiden aikuismaisesta olemuksesta inhotti minua, kuten olen huomannut sen inhottavan usein ennenkin eri ihmisten seurassa.

Sitten tosiaan ne 8-12- vuotiaat lapset. Tänään kaupasta tullessani kotipihalla tuli vastaan kaksi tyttöä polkupyörillä. Pelkäsin ja inhosin niitä. Toinen niistä hymyili minulle, ja olin ihan varma, että se oli julma, pilkallinen hymy. Ihan irrationaalinen ahdistus yhtäkkiä. Pohdin mielessäni järjettömästi, mitä ilkeyksiä ne olivat ehkä käyneet tekemässä, ja mitä ilkeyksiä ne olivat menossa tekemään. Lapset ovat yhtäkkiä mielessäni julmia, pahoja olentoja. Tosin ei pienet lapset, alle kouluikäiset ovat ihan jees. Kai. Kunhan niihin ei tarvitse koskea.



Ja kun luin Terry Pratchettin kuolemasta, itkin. Muunmuassa sitä itkin tänään. Ei ehkä lempikirjailijani, mutta muutama luettu kuitenkin, ja jostain syystä sattui kovasti.