Tuhosin vahingossa unirytmin liian pitkillä päikkäreillä.
On yö ja haluan huomennakin kouluun, on vihdoin akvarellimaalausta, minulla on ideoita ja välineitä ja tahdon hommiin. Kunpa jaksaisin nousta. Kunpa voisin mennä nukkumaan.
Katselin taas vanhoja kuvia, koska opettaja käski tehdä maalauksia valokuvista. Kävin läpi niitä paperikuvia, filmille otettuja, lähinnä 90-luvulta. Siellä oli jokunen 70-luvulta ja pari vieläkin kauempaa. Isoveljien lapsuudesta 80-luvulta, ja sitten 90- ja 00-luvuilta. Olen hamunnut tänne omiin varastoihini aika paljon kuvia, sellaisia, jotka ovat minulle tärkeitä. Isän luona niitä on vaikka kuinka paljon, eikä niitä kukaan siellä ikinä katsele. Minä selailen omiani usein.
Eikä minua itketä katsella kuvia A:sta, tai ajatella A:n elämää ja kuolemaa. Tuijotan niitä kuvia edelleenkin niin ahnaasti, etsin jokaisen yksityiskohdan, aivan kuin toivoen löytäväni jotain uusia pieniä juttuja, kertomattomia tarinoita, vihjeitä jostain. Tuijotan kauan aikaa A:n pientä hymyä kuvassa, jossa pikkuminä etualalla nauraa leveästi. A on vieläkin minulle jokin mysteeri, ei ehkä enää obsessio, mutta sellainen epämääräinen haikea kaipuu jäytää mieltäni vieläkin aika usein: "kunpa vain tuntisin sinut, kunpa voisin istua juttelemaan kanssasi." Vielä nytkin, yli viidentoista vuoden jälkeen.
A:n kohtalo ei enää itketä minua, ei. Mutta minulla on myös yksi kuva, joka itkettää joka ainoa kerta. Yksi kuva, joka satuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa. Jollekin ulkopuoliselle se voisi näyttää melko tavalliselta kuvalta - on selvästikin joulu, keittiö, ruokapöytä. Minä olen kameraan selin, punainen silkkinauha letitettynä tukkaani, avaamassa lahjaa tai jotain. Isä on kameran takana kuvaa ottamassa, äiti ja J istuvat pöydän ääressä. Joka kerta kun kuva osuu käteeni, katseeni hakeutuu ihan ensimmäisenä äitin kasvoihin. On joulu, vuosi A:n kuolemasta.
Äiti näyttää... sisältä kuolleelta. En osaa sitä muutenkaan ilmaista. Niin suuri tuska, ettei sitä voi käsittää. Ja pakko yrittää jatkaa, tehdä joulu, olla äiti. J näyttää täysin sulkeutuneelta. Sillä on nappikuulokkeet korvilla, se katselee epäkiinnostuneen näköisesti minun puuhiani. Tyhjä. Sisäänpäin kääntynyt.
Se on ainoa kuva, josta näkee niin selvästi, kuinka pirstaleiksi meidän maailmamme särkyi. Pöydän päässä näkyy kynttilä ja A:n kuva.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Itse asiassa en aikonut kirjoittaa tuosta. Mutta jotenkin halusin kertoa jollekin, enkä uskalla silti kertoa kellekään. Leikin taas, että blogia lukevat vain kasvottomat epäihmiset, eikukaan, eiketkään. Niille on helppo kertoa.
Mitähän minä tulin kirjoittamaan.
Tuntuu ihan typerältä nyt miettiä jotain kuvia viime päiviltä. En halua lisätä niitä tähän. Tämä on vain... usvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.