Some monsters cannot be slain

Minulla on ollut tämä hemmetin "luo teksti" -välilehti auki tuntikausia. Otin videon monta tuntia sitten, koska kirjoittaminen ei tuntunut hyvältä. Video latautuu edelleen juutupeen. Mielialani on muuttunut jo moneen kertaan tämän illan aikana. En silti voi edelleenkään kirjoittaa mitään, mitä ajattelen ja koen.


Jossain vaiheessa päivää halusin tulla kirjoittamaan iloista, höpsöä postausta. Vaikka olo onkin kurja ja flunssainen, iltapäivällä oli ihan kivaa. En näytä videossakaan oikeastaan mitenkään sairaalta. Masu on kyllä ollut kipeä pari päivää jostain syystä. Ei niin, että se häiritsisi ruokahalua tai mitään, mutta ärsyttävää silti. Ja tosiaan viime yönä nousi kuume, se oli varmaan ihan hyvä, jospa se virus sillä kuoli.

On ollut kovin epäsosiaalinen ja tylsistynyt ja kiukkuinen olo pari päivää. Kaipaan hirveästi juttukaveria tai jotain, mutta en oikeasti tahdo nähdä ketään tai puhua kellekään. Jo miljoonannen kerran toivon, että kisu olisi täällä. Olenpa ainakin saanut nukkua rauhassa.

En tiedä, mitä tehdä itselleni, että elämä muuttuisi jollain tavalla parempaan suuntaan. Tunnen olevani kovin jumissa, poljen tyhjää, paitsi että ehkä kipeänä koko elämä vain näyttää paljon ankeammalta. En koskaan ole tarpeeksi hyvä, en koskaan ole riittävä, vaikka mitä yritän ja kuinka paljon ja kuinka monta kertaa ja kaikilla vähäisillä voimillani. Kaikki on vain niin kovin tyhjää. Katselin kolmen vuoden takaisia kuvia, muistan kyllä sen, kuinka paha olla minulla oli. Mutta miksi ne kuvat näyttävät niin mukavilta, miksi minä näytän niin elävältä ja miksi muistoni vääristyvät ja muistan vain sen, että oli jännää ja hassua? Oikeasti enimmäkseen oli kamalaa ja pelottavaa. Ihan oikeasti. Miksi kaipaan niin kovin takaisin sinne epävarmuuteen ja pahaan oloon ja itseinhoon, kun muistan kaikki hupsut omituisuudet ja tempaukseni? Oliko sitä enemmän elossa ja toiveikkaampi? Olinko paremmin yhteydessä omaan itseeni?


Tuskin, mutta vääristyneet muistot yrittävät silti väittää niin.

Pelkään, että se elämisen maku, jonka muistan, oli jotain teini-iän hurmiota, joka on tässä kahdenkympin jälkeen vähentynyt ja kenties nyt alankin nähdä maailman aikuisen silmin. Kuvottavaa. Aivan käsittämätöntä, elävätkö ihmiset oikeasti siinä aikuisuuden typerässä tylsässä kuplassa? Entä jos en osaakaan enää herätä täältä harmaudesta? Entä jos elämä onkin tätä? Ei, sitä minä en kestäisi.









...And in the silence that followed I learned to speak the secret language of denial and fear; seemingly gentle for its absence of voices, but it's merely a shroud for a deafening scream.