Darkness there, and nothing more

Tuumasin aivan yhtäkkiä, että onkohan siinä jotain suorastaan epäluonnollista, kuinka helppo minun on puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista, ja myös tuntemattomien ihmisten kanssa, sekä vieläpä kirjoittaa niitä blogiin kaiken kansan nähtäväksi.

Ei tuota mitään ongelmia myöntää lähes minkälaisessa tahansa seurassa eläväni mielenterveysongelmien kanssa, kerron myös varsin auliisti esimerkiksi veljeni kuolemasta. Joillekin moinen tuntuu ihan omituiselta ja jopa ahdistavalta. Tuntuu silti, että usein ihmiset pitävät minua avoimena ja aitona sen takia, sellaisena rehellisenä ja luotettavana.

Tajusin kuitenkin, miksi minä ja minunkaltaiseni olemme oppineet sellaisiksi. Jos olet painiskellut mt-ongelmien kanssa ja yrittänyt hankkia niihin apua, sinuakin on varmasti pompoteltu vaikka minkälaisilla ammattiauttajilla vaikka minkälaisissa paikoissa. Ja jokaiselle joutuu aina kertomaan uudestaan samoja asioita. Jokainen tarvitsee jonkin verran tietoa, hyvinkin henkilökohtaista tietoa mielenmaailmastasi, saadakseen kuvan sinusta ja ongelmistasi, ja voidakseen yrittää auttaa sinua.

Aloin laskeskelemaan mielessäni, kuinkas monella lääkärillä, psykiatrilla, psykoterapeutilla, psykologilla, toimintaterapeutilla, fysioterapeutilla ja psykiatrisella sairaanhoitajalla minä sitten olenkaan oikein käynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Katsotaanpa...

Suunnilleen 14-vuotiaana se alkoi. Psykoterapeutti Nupissa. Sitten jokin hoitaja tms, joka jäi äitiyslomalle, sitten toinen.

Sairaalareissu - lääkäri, omahoitaja, toimintaterapeutti, psykologi, ja sosiaalityöntekijä.

Neuvokas - jonkinlainen kuntoutusohjaaja. tms.

Kuntoutuskeskus - sielläkin kuntoutusohjaaja, fysioterapeutti, toimintaterapeutti, lääkäri.

Nuorisopsykiatrian poliklinikka - hoitaja, toimintaterapeutti, muistaakseni kolmekin eri lääkäriä.

Yksityinen psykoterapeutti jolla kävin kaksi vuotta.

Sairaala taas - eri lääkäri sillä kertaa, eri omahoitaja, eri toimintaterapeutti, fysioterapeutti.

En laskisi ehkä Eduron kuntoutusohjaajia sun muita ohjaajia mukaan, mutta kyllä niidenkin kanssa piti melko paljon jutskailla.

Liminka - uusi hoitaja taas, jo kolme eri lääkäriä

Muutan kohta takaisin Rovaniemelle, ja siellä pitäisi kai hankkia taas jokin uusi hoitokontakti. Onhan se toki hienoa, että näitä ammattilaisia on, ja niille saa aikoja, ja apua on tarjolla melko helposti. No, joka kerta kun menee taas ja taas ja taas uudelle ihmiselle, on helppoa selittää vain uudestaan ja uudestaan ne samat asiat. Melko helppoa. Tilanteet kuitenkin muuttuvat aina, joten ihan samoja asioita ei sentään tarvitse joka kerta toistaa. Jotenkin avautumiseen oppii. Pallottelua on kuitenkin ollut melko paljon, varsin monta työntekijää, joiden nimiä en muista, mukavia ja ärsyttäviä ja osa jopa kamalia, ihmisiä, jotka kuulivat suruistani ja peloistani, joskus jopa niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin seksielämäni (psykoterapeutti). Lieneekö ihme, että henkilökohtaisuuksien levittely ei ole minulle juurikaan enää ongelma. Ellei sitten joissakin tilanteissa sillä tavalla, että kerron vahingossa liikaakin, enemmän kuin joku tahtoisi kuulla?


Vaan onkohan tuossa listassa edes kaikki? Tuskinpa, varmasti unohdin montakin. Tämä on toki tuttua mielenterveyspalveluja käyttäneille, mutta tuleekohan kukaan muu miettineeksi, millaista tämä on? Millaista on tavata aina uusia ammattilaisia, aina uusia lääkäreitä, joilla on mielipide sinusta, jotka kuvittelevat tietävänsä sinusta kaiken, aina uusia kasvoja, uusia tapoja keskustella, uusia reaktioita, uusia lääkkeitä, uusia diagnooseja.

Toisinaan en tunne olevani ihminen. Joskus tuntuu, että nämä ammattilaiset pitävät minua vain projektina, asiana, ongelmana, joka pitää ratkaista. Noh, ei todellakaan aina, monia aivan ihania ja inhimillisiäkin tyyppejä on ollut. Muistelen edelleen lämmöllä sairaalan fysioterapeuttia jolla oli suuri hymy, reipas asenne ja ronski ote. Sen kanssa kävimme läpi vääristynyttä kehonkuvaani ja teimme omituisia harjoituksia.

Mutta silti joskus ihmisarvoni tuntuu alentuneen. Niinkuin olisin jokin rikkinäinen, mikä pitäisi saada kuntoon ollakseen arvokas, niinkuin en ikimaailmassa kelpaisi maailmalle tällaisena. Viallisena.

Kuvat keväältä 2012 siltä ajanjaksolta, kun vietin kolme kuukautta sairaalassa. Ensimmäisessä vasta tullut osastolle, toisessa kohta lähdössä.







Nyt kun sain tämän ulos systeemistäni, voin vihdoinkin lähteä sinne kävelylle.