Hömm, aloitetaan pääsiäisestä. Kirpparoin Rovaniemellä minttuisat pöksyt, koska kai sitä nyt silloin tällöin voi pöksyjäkin yrittää käyttää. Sekä valkoiset jalkakarvat vihdoin! Kyllä kannattaa odottaa vuosia mieluummin, kuin lähteä netistä tilailemaan. Kirppari provides, sooner or later.
Sitten oltiin pari yötä tuolla Ruotsin rajalla sukuloimassa yms. Ruotsista piti hakea karkkia ja veljelle nuuskaa. Porukalla kokkaaminen on kivaa, minulle jää yleensä salaatinteko, koska olen vasta level 24 cook, ihan pentu vielä. (Ja sen kyllä todistaa tuossa iltasella kokeilemani uudenlainen ruokaväkerrys... yyh. Yleensä osaan ihan hyvin! Taatusti!)
Seuraavat kuvat otettu emon asunnolla, kun piilottelin siellä pahalta maailmalta kenenkään tietämättä. Emokin tosiaan oli poissa.
Jatkoin roposteni tuhlaamista ostamalla hooämmän lastenosastolta Chupa Chups -paidan ja kirpparoimalla vähän lisää... Totta puhuen en vain jumalauta jaksa edes välittää rahasta. Ihan fakin sama. Itken sitten kun vuokraan ei jää rahaa. Yritän olla stressaamatta ja etäännytän itseni todellisuudesta falalalaaaa... Vaikka muuton lähestyessä stressinäppylät jo kirjavoittavat kasvojani kovin kauniisti!
Kun lopulta uskalsin/jaksoin tulla takaisin kotiin, kokeilin pari kertaa jotain synkempää ja noitamaisempaa. Varsinkin kun tiet ovat sulat, ja pääsin vihdoin kokeilemaan jo talvella kirpparoimiani violetteja noitakenkiä!
Ovathan ne nyt tosi makeet.
Mutta viimeistään seuraavan kerran tummassa asussa ulos lähtiessäni totesin, ettei tämä juuri nyt vain toimi. Olo oli muutenkin ihan kamala, ja kaikki oli väärin, ja ahdisti muutenkin, ja jotenkin tuntui, että ihmiset tuijottavat niin pahasti ja äääääääää älkääälkää.
Noh, sitten palasin takaisin söpöyksiin. Heti tuntuu pikkuisen paremmalta. Ei voi mitään, nyt mennään näillä. Pinkit käsittämättömän coolit töppöset myös Rovaniemeltä lomalla kirpparoitu, samoin turkoosit haalarit...
Miss Chaos, 14 vai 24?
Puhumattakaan kaikista muista tavoista, joilla vaikutan taantuneeni vähintään kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Ja no kidding, näin viime yönä muunmuassa unta, jossa minulla oli 14-vuotias tyttöystävä. Sen äiti tietenkin paheksui minua, mutta suhteemme oli toki pelkästään punastelua ja kädestä pitämistä. Itse asiassa olen todennut, että unissani esiintyvät tyttöset yleensä kuvastavat jollain tavalla minua, ja joka kerta tunnen näitä minätyttösiä kohtaan suurta rakkautta. Joten tämä uni varmaan jotenkin kuvasti minun suhdettani tämänhetkiseen taantuneeseen itseeni, ja että kaikki on oikeastaan ihan ok, aikuinen minä kyllä huolehtii siitä lapsiminästä. Noniin, syväanalysointi siinä sitten. Näin muitakin unia, tuntuupa vähän, että alan taas muistamaan niitä paremmin. Jospa painajaiset taas jäisivät pois, mieluusti pitkäksi aikaa kiitos.
Itkin illalla jonkin aikaa miettiessäni muuttoa, koulua, ja ihmiselämää kaikenkaikkiaan. Miksi pitää olla niin vaikeaa olla ihminen? Kaipaan koko ajan ihan kamalasti lepoa, vaikka ruumiini kyllä saa lepoa ihan tarpeeksi - tai siis liikaa. Sieluni vain ei saa. Miten voi olettaa kenenkään jaksavan, kun sielu on niin kovin väsy? Itkin niin, että tietokonepöytä oli ihan märkä ja tuumasin, että toivottavasti seuraavassa elämässä syntyisin kissaksi. Saisi sielu ainakin kymmenisen vuotta levätä ihan rauhassa, latailla akkuja seuraavaa ihmiseloa varten. Sepä vasta olisi jotain.
Yhtäkkiä blogiin kirjoittaminen ei olekaan epämiellyttävää ja vastenmielistä vaan ah juuri tällaista kuin pitääkin olla! Sittiä suoltaa niin hemmetisti!
Aloitin American Horror Storyn kolmannen tuotantokauden, Covenin. Murder House oli oikein mainio, Asylumista en ehkä ihan niin paljon välittänyt. Coven vaikuttaa tähän mennessä oikein mielenkiintoiselta. Tykkään, kuinka tyylikkäästi tämä sarja on tehty, ei juurikaan sellaisia kauhuleffojen typeryyksiä ja ärsyttävyyksiä. Ehkä vähän. Ei haittaa. Toivon, että ne tekevät vielä kauden ihmissusiin liittyen, joo! Siinä olisi minulle sopivaa viihdettä!
En kyllä muista, kuinka monta vuotta Blackmore's Night on ollut elämässäni. Monta. Löysin kauan sitten veljen koneelta jonkun tekemän ahniinsurullisen animevideon, jossa soi Wish You Were Here ja se taisi olla ensi kosketukseni, vaikka soitetaanhan näitä radiossakin kyllä, joten ei sekään aivan tuntematon kappale silloin minulle ollut. Enivei, Blackmore's Night on sellainen jännä, joka aina silloin tällöin palaa takaisin soittolistoilleni voimakkaasti. Nyt on taas Shadow of the Moon soinut kovasti ahkerasti, ja koskettanut ihan uudella tavalla, vaikka ennestäänkin sataan kertaan kuultu kappale. Viimeksi tuo Fires at Midnight teki yhtäkkiväkkiä saman tempun joskus pari vuotta sitten.
Feeling lonely, feeling sad
She cried in the moonlight
Driven by a world gone mad
She took flight...
"Feel no sorrow, feel no pain
Feel no hurt, there's nothing gained...
Only love will then remain"
She would say.
EDIT: Juuri kun pääsin blogissa kehumaan, niin samana yönä sitten näin inhottavaa painajaista. Taas.
Ihania vaatekokonaisuuksia ja noi turkoosit haalarit!
VastaaPoistaMulla oli talvisaikaan useinkin sellanen olo, että nukun kyllä, kunnolla nukunkin, mutta henkisesti väsytti vaikka kuinka paljon. Mutta oli kyllä eka talvi, kun kuitenkin selvisin sen silleen, että olin vähintäänkin semijaksavainen :) Ei sitä aina mennäkään silleen, et akut on täynnä. Mutta siihenkin, et jaksoin noinkin on tietty mennyt se vuosien työskentely. (lue: koko elämä 20 vuotiaaksi asti) Tiedostamattani vaan puskin aina sitä kipua vasten ja romahtelin ja no se oli vähän sellaista annoin tulla ja mennä, pyrkien löytämään itestäni vian, (koska niitähän oli ja on ((ei se alkusyy!! eikä oireet)) ) niin johan se työskentelykin pään sisällä meni puolueettomaksi ja joka suunnasta tutkivaksi.
Niin että, en tiedä. Pitäisi kai mennä vasten, ihan kaatua siihen kipuun ja antaa sille sen vaatima tila rauhassa. Hyväksyä asioita ja työskennellä, minkä jaksaa, jos jaksaa. Se vie aikaa ja silleen. ...Et joo. Koitan sanoa, että, hienosti sä pärjäät ajatellen kaikkea, minkälaista on ollut. Minun mielestä
ヽ(*・ω・)ﾉ tralaa~ Menen tästä jotakuta muuta häiritsemään. (isosiskoa) c(:
Kiitos *3*
PoistaMulla on välillä yksittäisiä päiviä, että jaksan hirveästi vaikka mitä, mutta sen jälkeen pitääkin levätä viikko... Kaipa tässä kumminkin pärjää, ainaki paremmin ku ennen, jos muistelee muutaman vuoden takaista :O Sitä kannattaa kyllä aina muistella, ja sitä kuinka pitkälle on tullut, kuinka suuria oivalluksia on saanut, kuinka paljon tärkeitä asioita on oppinut, ja kuinka hyvän itsetunnon on itselleen kasvattanut. Vaikka ei tunnu aina siltä, että on mennyt eteenpäin, niin kyllähän sitä on, ja paljon!
Kiitos somasta kommentista <3