Would you choose to walk, would you choose to stay

"Menen aikaisin nukkumaan."

"Tai no, eihän sillä oikeasti ole mitään väliä koska nukun."

"Voi vittulan väki kello on kolme ja kuuden tunnin päästä ohjaajahoitaja soittaa."

"Haluan nukkua."

"En halua nukkua."


Vaikka en minä niitä juttuja toki ääneen sano. Ei ole edes kisua kelle sanoa. Kirjoittaminen ei meinaa millään luonnistua, kamalasti virheitä korjailen. Hiuksissa on solmu.

Tuntuu, että syön ja syön ja syön vain, koko ajan, hirveitä järkyttäviä määriä mässytän menemään, vaikka ihan oikeasti salaa tiedänkin - ja nyt nyt nyt uskallan sen sanoa, kirjoittaa näkyville, viimein - että oikeasti en syö paljon mitään.

Kun syön leivän, ja jo kolmen tunnin päästä on uusi nälkä, soimaan itseäni. Voitelen riisikakkua tuorejuustolla pienen itseinhon kuvotuksen kutitellessa kurkunpäätä. En edes uskalla hokea äänettömästi päässäni sanaa läski koska tiedän etten ole läski. Mutta silti...

Iltapäivällä kolmelta neljältä tai ehkä kuudelta on lupa syödä. Kaupasta tullessa heikottaa. En jaksa laskea mitään fakin kaloreita, kunhan tiedän sen tunteen kun on nälkä koko ajan. Se alkoi nyt, kesällä, taas, pieni nälkä. Koko ajan. Nälkään voi juoda teetä ja imeskellä mehujäätä. Se alkoi nyt, kesällä, kun jostain syystä tein päätöksen, ihan typerää ja naurettavaa ja mitähelvettiä. Isä oli mennyt aamukahvin jälkeen ulos, kenties lampaita ruokkimaan, ja minä kovin kovin varovaisesti hiippailin villasukissa siihen huoneeseen, kurkottelin sängyn alle, löysin sen vaa'an. Punnitsin itseni, vaikka tiesin. Punnitsin itseni, mitä en ole tehnyt kahteen tai kolmeen vuoteen. Vääntelehdin tietokonetuolilla yrittäen löytää asentoa jossa en ajattelisi koko ajan mahaa ja reisiä. Jostain syystä tiedostan koko ajan jotain sairasta, ylimääräistä itsessäni, mikä kaiken järjettömyyden mukaan nahistuu pois, jos vain näännytän tarpeeksi hitaasti ja vähäisesti. Ei kukaan huomaa. Sen täytyy olla niin kovin hidasta ja vaivihkaista ja salaista. En halua kirjoittaa tästä mutta kirjoitan silti. Älkää lukeko. En uskaltanut edes päiväkirjalle tunnustaa, vai uskalsinko.


Onnistun näyttämään siltä, ettei sitä ole. Kukaan ei huomaa. Ihmiset ovat onneksi keskittyneitä omiin ongelmiinsa.

Mutta samalla nostavat päätään vainoharhat... Painajaiset. Miksi kerrot niille. Älä kerro. Ne tietävät. Kaikki ovat kääntyneet minua vastaan, vai mitä? Täysin johdonmukainen päätelmä. Halveksunta ja vittuilu ja dissaus ja pilkkaus, kuulen ne joka sanasta ja näen ne joka ilmeestä.

Näen niiden naamat öisin nauramassa minulle, unohtamassa minut. Näen niiden välinpitämättömyyden öisissä seikkailuissa.

Välillä ajattelen, että äääääh, mutta sitten, sitten tulee uusi painajainen.





Yksi asia mitä minä kaipaan varhaislapsuudesta: Turvan tunnetta. Menetin sen iäksi jo noin kuusivuotiaana.