Nykyään blogiin kirjoittaminen on vaikeaa. Mieluummin vain laitan kuvia, julkaisen ja suljen välilehden. Se on helppoa eikä tarvitse ajatella, tai ei ainakaan tunnustaa ulkomaailmalle, mitä ajattelen. Mutta kello kolmelta yöllä on helpompi tunnustaa, ja nyt minä voin ainakin yrittää. Koska tänä yönä iski ihan uudenlainen toivottomuus ja lohduttomuus. Tai ei ehkä ihan uusi, kaipa tässä on jotain tuttuuden tuntua. Muistuu mieleen, kuinka monta vuotta tässä jo olenkaan jynssännyt ihmismäisen ihmisen kunniamerkkiäni, sitä ikinä puhtaaksi saamatta. Taitaa koko hilu olla alunperinkin väärennetty. Samanlaista toivottomuutta ja lohduttomuutta olen potenut ennenkin, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin.
Keräilen sanoja vanhoista blogipostauksista. Minä, 21-vuotias minä, se kirjoitti ne. Nämä kädet, nämä samat näppiksetkin, tämä sama pääkoppa. Eri kämppä, mutta sama kaupunki. Sama toivottomuus, sama lohduttomuus. Muistan jopa syöneeni näitä samoja karkkeja tuolloin.
"Kunpa vain osaisin puhua itselleni myötätuntoisesti. Kunpa vain osaisin nähdä omat hyvätkin puoleni. Mikä hiivatti siinä on niin vaikeaa? Sisäinen puhe on jokaisella koko ajan käynnissä, miksei se voisi olla enemmän positiivissävytteistä? Ihmiset piiskaavat itseään niin kovasti. Miksi omaa itseä on niin kauhean vaikea hyväksyä, tai edes nähdä? Minä en näe. Minä en rehellisesti näe itseäni. Näen jotain ja se on vain jokin juttu, ehkä tyttö, ehkä hirviö, en minä tiedä. Se on hirvitys, se on liian kaikkea. Se ei tiedä mistään mitään. Se on ilkeä ja kaikin puolin kurja olento.
Jotenkin tiedän, että kun katson peiliin, jätän huomiotta sen näkemäni (kuvittelemani?) hirviön, ja tuijotan tiiviisti jonnekin silmien taakse sisälle, syvälle syvälle... Siellä on jotain muuta. Siellä on se joku jota minä ihan oikeasti rakastan, jota säälin kaiken tämän keskellä, joka tarvitsee ja kaipaa huolenpitoa ja kauniita ajatuksia. Jotenkin, joskus, kun oikein pinnistän, minä näen sen. Siellä on joku. Se joku ihan vain silloin tällöin kertoo miten asiat ihan oikeasti ovat. Mutta se hirviö ei kuuntele. Se hirviö ei ymmärrä olevansa oikeastaan vähemmän olemassa kuin se joku siellä silmien takana."
-2012
Yksi suurimmista asioista, mikä kumminkin pistää silmään juuri tuon vuoden postauksista, on minun kroppani. Minun laihuuteni. Minun litteä mahani. Muistan hyvin, kuinka monta kiloa painoin, ja kuinka paha olo tuli joka kerta, jos söin jotain. Muistan kumminkin liian hämärästi heräämiseni todellisuuteen, jossa olinkin hieman liian laiha. Nukahdin kai jossain tässä välissä uudestaan. Ristiriitaiset tunteet omasta ulkonäöstäni liitelevät tietoisuuden reunoilla. Yritän nipistää itseäni, herää pahvi, etkö muista, kun 2013 katsoit vuoden takaisia kuvia ja näit vain tikku-ukon? En siltikään muista kuin vain teoriassa. Muistan mieluummin vallan tunteen katsoessani kun muut syövät, tuntiessani nälän. Vuonna 2015 katson kolmen vuoden takaisia kuvia ja näen paremman itseni, ylemmän itseni, fiksumman ja kauniimman. Kieltäydyn muistamasta, mitä kaikkea muuta tuohon menneisyyden minuuteen kuului, mikä hirviö siellä sisällä myös asui.
Ehei, kaikki on aivan loistavasti.
Mutta en pysty edelleenkään nukkumaan tässä kämpässä. Viime yönä makasin kuuntelemassa hiljaista musiikkia, ja yhtäkkiä pelkäsin, että täällä asunnossa liikkuu joku tai jokin. Nousin kahdelta ylös keittelemään teetä, melatoniinipilleristä huolimatta. Iskälässä voi nukkua, mutta siellä on vaikea saada tehtyä mitään, minulla olisi paljon projekteja, joita siellä olisi hyvä aloittaa, mutta en ala. Kaupungissa ei voi nukkua, mutta täällä on sentään internet ja Twin Peaks, täällä sentään on jonkinlainen tunne epäyksinäisyydestä välillä, kun käyn ryhmissä.
Mutta tänä yönä on sellainen olo, etten enää ikinä halua jutella yhdenkään ihmisen kanssa, ei. Enää koskaan. Miksi vaivautua? Valitan aina yksinäisyyttä ja kaverittomuutta, mutta jos joku yrittää tehdä tuttavuutta, vetäydyn heti, ei voisi vähempää kiinnostaa. Lupasin mennä naapurin kanssa huomenna kirpparille. Aamulla olisi myös ensimmäinen joogatunti. Mutta tämän yön toivottomuus ja lohduttomuus on sitä mieltä, että mitä vitun väliä. Ei voisi vähempää kiinnostaa. En jaksa. En enää ikinä. Luovutan. Mksi pitää aina jaksaa yrittää? Kuinka monta vuotta tai ihmisikää vielä? Miksi?
Ihmiset osaavat olla niin ahdistavia, kuvottavia ja typeriä. Jos olisin kaikkivoipa, nukettaisin meistä joka ikisen helvettiin maan päältä. Silmänräpäyksessä. Toivottomuus. Lohduttomuus.
Kaikkein pahinta kumminkin on traumojen ja ahdistusta aiheuttavien muistojen, tunnetilojen pyörittely. Ne pyörivät ja pyörivät ja pyörivät. Ne ovat sellaisia, mistä en voi puhua kellekään. Ohjaajakin on liian lähellä, se on elämässäni joka päivä. Näin hankalista asioista voi puhua vain ja ainoastaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Kunpa pääsisin uudestaan psykoterapiaan. En selviä näiden ajatusten kanssa. Fläsäreitä muistoihin, jotka eivät oikeastaan ole omiani, mutta silti ihan yhtä todellisia. Vääristyneitä muistoja ja tunnetiloja. Miksi asiat, jotka aikoinaan olivat vain lievästi ahdistavia, ovat muutaman vuoden päästä sellaisia hirveyksiä, joita ei pääse pakoon, ja joiden ajatteleminen sattuu fyysisesti? Miksi kaikki tämä pyörii päässäni yhtä aikaa, nyt, taas? Aina kun luulen edistyneeni, pian samat asiat junnaavat taas, ja taas, ja taas. Mikä on tämä kaikennielevä tunne paikoilleni jämähtämisestä? Aivan kuin yhtään mikään ei olisi muuttunut viimeiseen viiteen (tai ehkä enemmänkin kuin viiteen) vuoteen. Sama harmaus ja tyhjyys jota nämäkään sanat eivät täytä. Sama häpeän tunne ajatuksesta, että pitäisi painaa "Julkaise"-nappia. Ja taaskin on sellainen olo, että itku ei tule, vaikka pitäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.