Spoop

Tämän juhlan spookyt asuni tulevat tässä!

Eilen nuortenryhmän Halloween-juhlissa. Siellä sai ilmaista pitsaa, ja olin leiponut sinne edellisenä päivänä jättikasan pumpkin spice kuppikakkuja (en maksanut tarvikkeista itse), ja katsottiin Frankenweenie. Juuri kukaan ei ollut pukeutunut, yhdellä ohjaajista oli noidanhattu, ja yksi tyyppi oli Mad Max, sillä oli cool nahkatakki. Voitin pienen tietovisan, koska tottahan toki tiedän eniten Halloweenista, palkinnoksi sain tietysti karkkia. Sain asustani paljon kehuja, se tuntui mukavalta. Halusin jotain mukavaa ja simppeliä, mutta juhlaan sopivaa.

Heitin meikin ihan lonkalta, mutta siitä tulikin aika kiva. Glitteri on tärkeää.

Tänään sitten miitattiin parin tyypin kanssa röyhelöinnin merkeissä. Käytössä suurempi noidanhattu, se ikivanha, mutta koristelin sen tyllillä ja jättirusetilla, asensin vielä nauhatkin jotka voi solmia niskaan tai leuan alle, ettei tipu. Kävimme kahvilassa, joenrannassa kuvaamassa, ja toisessakin kahvilassa. Hyvä päivä. Herätimme kaupungilla paljon kummastusta ja ihastustakin. Teasea oli sarvekas demoni, toinen tyyppi oli pastelliprinsessa.

Tämä Fanplusfriendin mekko oli silloin aikoinaan (2010?) ihan ihka ensimmäinen lolita-asiani. Ostin sen huuto.netistä muistaakseni viidellätoista eurolla, eikä minulla ollut alushametta tai asusteita tai sieviä kenkiä tai mitään, mutta käytin tätä silti ihan mielissäni. Ah muistoja. Helmasta löytyy vihreänä glitteröivä vanha kynsilakkatahra.

Lempparikuva

Toinen lempparikuva

Kolmas lempparikuva

Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä huuliin tuollaiset pikkuiset kärjet, jotka tekevät hymystä ihan vähän leveämmän ja creepymmän. Glitteri on taas tärkeää.

Vertailun vuoksi asuni vuodelta 2011, sama mekko, sama hattu ja sama kaulakorukin näköjään oho!

Onko edistystä tapahtunut?


Muistakaa polttaa kynttilöitä esi-isille tänä yönä! Kynttilä myös pitää haamut ja demonit poissa kodistasi. En saa polttaa sisällä, mutta laitoin parvekkeelle palamaan.

Trash

Kolmelta alkoi jo hämärtää tänään. Äiti kielsi murehtimasta etukäteen mutta ahdistaa silti ajatus koko pimeästä talvesta.

Ensi viikonloppuna on pakanavuoden tärkein juhla, mutta en jaksa kyllä välittää yhtään. Hyllyllä on viisi kurpitsakoristetta, mutta eihän täällä saa edes polttaa kynttilöitä. Ostin pikkuisen aidonkin kurpitsan, mutta en jaksakaan kaivertaa sitä. Perjantaina on nuortenryhmän halloween-juhla, lupasin mennä torstaina leipomaan. En jaksa. Huomenna on puutyö. En jaksa.

Olen maratoonannut veljen kanssa Game of Thronesia koska se on ollut kipeänä ja minä olin jäänyt jumiin jonnekin kakkoskauden alkuun. Nyt olemme puolessavälissä kolmoskautta. J:n mielestä minun olisi pitänyt tänään tulla katsomaan se loppuun, mutta en jaksa kävellä sinne. Olisi pitänyt käydä ostamssa ruokaa, mutta en jaksanut. Olisi pitänyt käydä suihkussa eilen illalla tai tänä aamuna, mutta en ole jaksanut, enkä ehkä jaksa tänä iltanakaan.

Koneellani on nyt Linux syystä joka on liian pitkä ja tylsä selitettäväksi. En pidäkään siitä. En saa ladattua tarvitsemiani ohjelmia. En yhtään pidä siitä, että tutut asiat muuttuvat yhtäkkiä hankaliksi ja pitää opetella tekemään ne uudella tavalla.

On raskasta. Mikään ei ole niinkuin pitäisi. Mitään en jaksa tehdä, tai mitä jaksaisin en voi, ja mitä voisin en jaksa. Kello on 20 yli neljä ja täällä on ihan pimeää.

En muista kuinka monen viikon takaa on pilvimekkoasu. Käytiin äitin kanssa katsomassa Marnie - tyttö ikkunassa sinä päivänä.

En voi sietää näitä kuvia, en oikein edes osaa sanoa miksi. Julkaisen äkkiä enkä katso enää.

Dearly departed

En usko että kukaan oikeasti nauttii siitä, kun valvoo koko yön. Ehkäpä teinit, jotka tekevät sitä ensimmäisiä kertoja. Ehkä jossain kolmannenkymmenennen valvotun yön kohdilla se alkaa käydä tylsäksi. Nyt saattaa olla menossa jo jokin sadas, en tiedä. En minä oikeasti halua valvoa koko yötä, luulisin. Ja oikeasti jos olisin mennyt sänkyyn ennen puoltayötä, olisin ehkä saanut unenkin. Nukkumisessa vaan on jokin juttu ihan selvästi. Ihmiset, joita ahdistaa ja joilla on paljon ongelmia, he tuntuvat valvoskelevan usein. Vaikuttaa siltä, niinkuin sille ei olisi mitään järkevää syytä, mutta on sille. Se vain on hankala selittää.

Olen tekemässä karkkivaihdon erään jenkeissä asuvan nettikamun kanssa. Saan halloween-namusia, ja kamuli saa nastya salmiakkia ja maailman parasta Fazerin suklaata, muun muassa. Hyvä diili. Aika kalliiksihan se lopulta tulee, erityisesti postikulut, mutta se on sen arvoista sitten, kun oma paketti saapuu. Haikailen yhä kaksi vuotta sitten halloweeniksi saamani namupaketin perään. Sese vasta oli elämää.

Pääsen ehkä sittenkin vielä käymään siellä puutyöryhmässä, yksi ohjaaja vei minut viime maanantaiaamuna yhtäkkiä yllättäen, kun soitin sille valittaakseni siitä oman ohjaajani tuuraajatyttösestä. En tykkää siitä. Onneksi oma ohjaajani tulee ensi viikolla takaisin. Sitten sen kanssa pitää jutella, josko saisin maanantaisin kyydin puutöihin, voin ihan hyvin kävellä takaisin. Jaksoin taas ihan pikkuisen innostua siitä jännästä projektistani, kun sain sen nyt hyvin alulle. Pitää ensi viikonloppuna hakea iskältä lisää puuta.

En olekaan käynyt iskälässä moneen viikkoon. Ahdisti se juttu, josta olen maininnut, ja sitten on ollut hommaa. On niin ankea olo, ettei haittaa oikeastaan yhtään vain mököttää kaupungissa kämpällä. Pöh ja pah. Mutta huomenna pitäisi kyllä lähteä sinne, jos veli ei mene niin jollakin muulla kyydillä. Haluan nähdä mummoakin, olen nähnyt mummosta kaksi kertaa unta viikon sisällä. Siellä voi käydä kylässä matkan varrella.

Pakko kertoa unesta: Mummo ja veli olivat viettäneet joulua yhdessä, ja unessani mummo kertoi minulle elävästi tarinaa siitä, kuinka he olivat bilettäneet ja vetäneet amfetamiinia ja iskä oli joutunut vain kokkaamaan niille. Mummo siinä valitti, kuinka iskä oli tehnyt ihan liian vähän ruokaa. Ja sitten niillä oli ollut jokin jännä tilanne ja siitä oli ollut hankala selvitä amfetamiinitöhryissä ja jotain sellaista. Mummo selitti ihan tohkeissaan ja naureskeli koko ajan ja minä olin hämmentynyt.

Sellaista.

Nyt tuntuu ihan typerältä kun tämä postaus on jo näinkin pitkä enkä ole vielä kirjoittanut oikein mitään enkä enää muista mitä itse asiassa tulin kirjoittamaan ja miksi ja pitäisikö tätä vielä jatkaa vai antaa olla jo.

Elämä on niin tyhjää ilman kisua. Kaipaisin myös hevosten seuraa, olisi mukava jos jossain lähellä olisi jokin heppapaikka missä saisin käydä eikä tarvitsisi ressata sinne menemisestä (yeah right eipä vissin) eikä aloittaa mitään ratsastustunteja, saisi vain hengailla tallilla, ja siellä olisi tallikissoja ja hauvakin. Mutta en ikimaailmassa uskaltaisi mennä minnekään kysymään että saako täällä hengailla, enkä uskaltaisi kysyä saako tänne tulla lapioimaan kakkaa ja rapsuttelemaan tyyppejä. Olen mietiskellyt tällaista hengailutallia jo muutaman vuoden. Limingassakin oli sellainen tallipaikka ja kävelin siitä kerran ohi ja tiesin etten ikimaailmassa uskaltaisi mennä sinne sanomaan mitään. Huoh. Elämä on ihan liikaa minulle.

Kävin viime yönä läpi jok'ikisen kirjanmerkkini, joita olen tallennellut vuosien mittaan. Pelkästään imdb:ssä oli merkattuna yli sata leffaa ja sarjaa, jotka pitäisi kai joskus katsoa. Lisäksi oli ihan jäätävä määrä reseptejä ja nettikauppoja, jokunen sarjakuva ja muuta sellaista. Ei hemmetti.

Lost children

Torstaina oli se lääkäri. Äiti oli siellä mukana, ja kesti kaksi ja puoli tuntia koko homma. Lääkäri sanoi olevansa melko varma, että minulla on asperger, mutta toki menen vielä testeihin, jotta saadaan virallinen tieto. Luin kirjan Toisin, kirjoittanut Paula Tilli, kun ohjaaja lainasi sen minulle, oli kyllä aika mielenkiintoinen. Hoksasin myös, että ei minulla nyt kovin monen asian kanssa ole mitään suurensuuria ongelmia, niinkuin jokapäiväisessä elämässä, kuten joillakin muilla asperger-tyypeillä. Kai. Kirjoittaminen tuntuu nyt ihan hemmetin tönköltä ja epämukavalta.

Jostain syystä joka päivä vituttaa ihan armottomasti. Koko ajan kiukuttaa ja kiroiluttaa kaikki. Vielä viikko sitten luulin sen johtuvan nälästä, mutta eipäs ollutkaan. Vituttaa jos teen mitään ja vituttaa jos en tee mitään. On omituinen ahdistus koko ajan, ankeus, ahdistaa ja harmittaa ja surettaa ja vituttaa, aamusta iltaan ja yölläkin. Yritän keksiä jotain mielekästä tekemistä, mutta ihmistenkin seurassa oleminen on ihan kamalaa, tumblr ja koko netti on ihan kamala, eikä oikein mitään kehittävääkään jaksa tehdä. Olen käynyt tänään ja eilen ruokkimassa ja ulkoiluttamassa Teasean kisua taas, kun ne ovat poissa, ja ainoastaan kisun seurasta on tullut hetkellisesti vähän parempi mieli. (Riesaa ei vieläkään saa ajatella.)

Oikeastaan asioiden ostamisestakin tulee hetkellisesti vähän parempi mieli, mutta kisu auttaa tehokkaammin.

En kai sitten käy enää puutyöryhmässä, vaikka olinkin ihan innoissani projektistani siellä, ehdin jo aloittaakin sen. Mutta koska en saa mitenkään enää kyytiä sinne, ja tiedän jo ihan varmaksi, että aamulla en pääse sinne asti kävellen tai pyörällä (oma pyöräkin on vainaa), niin se kai siitä sitten. Sekin harmittaa ihan älyttömästi. Ihan sama vaikka joku vikisisi että olen laiska ja blaablaa ja pitää sen verran jaksaa ja blaablaa ja yrittäisit nyt edes ja blaablaa, koska se joku ei tiedä. Että minua ärsyttää kuinka ihmiset kuvittelevat hyvää hyvyyttään neuvovansa, avaavat nerouden arkkuansa, tuomitsevat ja kuvittelevat kaikkea eivätkä kuitenkaan tiedä mitään.

En osaa kirjoittaa mitään järkevää, en mitään. Olen syönyt tänään vaikka mitä, ihan oikeaa ruokaakin. Ei tämä kaikki voi johtua syömättömyydestä.

Ostin karkkia mutta ei tee kyllä yhtään mieli. Aioin yrittää paeta todellisuutta elokuvaan, mutta sekään ei oikein halunnut toimia. Nyt kai sain sen lopultakin tekemään niinkuin pitää. Kohta voin paeta. Ehkä. Jos se toimii.

Ohjaajani on ensi viikon lomalla ja sen tuuraajaksi tuli joku ihan uusi, joku ihan nuori tyär, minua nuorempi, mitä hemmettiä. En voi sanoa sille mitään enkä soittaa sille enkä pyytää siltä apua enkä päästää sitä tänne. Mitä hemmettiä.

En koskaan saanut puhuttua isän kanssakaan siitä mieltäni painavasta asiasta, ja nyt on kai jo liian myöhäistä. En jaksa mitään enkä tahdo mitään enkä jaksa enkä tahdo. Tai oikeastaan tahtoisin mieluusti mennä peiton alle itkemään.



PS: En oikein jaksa kirjoittaa blogiin mitään kuulumisia. Jos jostain syystä kiinnostaa, voi kai seurata instassa, sinne postaan melkein joka päivä, luulisin. Esimerkiksi en kai koskaan kertonut blogissa sitä, että leikkasin tukan ihan lyhyeksi, tai jotain. Enkä kyllä ole kertonut instassakaan sitä, kuinka helvetisti tämä tukka nyt minua ahdistaa. Ja niin edelleen. Mutta anyways.

So sweet

Viime viikonloppu.

Kun pukeudun lolitaan, voin muutaman tunnin ajan tuntea oloni itsevarmaksi, sieväksi, sosiaaliseksi ja iloiseksi.