Hitaus

Ideoita blogiteksteihin tulvii taas päähän. Mikä helpotus, luulin jo, että kirjoittaminen ei enää koskaan onnistu, ja seitsemän vuotta vanha blogini on nyt loppuun kulutettu ja kaikki on mennyttä, omaan ylidramaattiseen tapaani. Pitää vielä vähän etsiskellä jonkinlaista rytmiä ja rutiinia, kovasti paljon on ajatuksia ja ideoita, mutta vaikeus saattaa niitä ymmärrettävään muotoon.

Nyt kun en enää asu tukiasunnossa, kotonani käy psykiatriset sairaanhoitajat noin kerran viikossa. He auttavat minua siivoamisessa ja tiskaamisessa, välillä varaavat minulle lääkärinaikoja tai muuta sellaista. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi itse siivota tai tiskata, tai ettenkö pystyisi soittamaan itselleni lääkärinaikaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty asioihin, joko ahdistuksen, masennuksen tai jonkin muun ongelman takia. Minä en ole tällä hetkellä masentunut, enkä juurikaan ahdistunut, pystyisin siis teoriassa tekemään kaikenlaista. Mutta sitten on olemassa executive dysfunction, josta suomeksi puhutaan toiminaanohjauksen ongelmina, ja autistic inertia, jolle ei tietääkseni ole suomenkielistä vastinetta, joten kai se sitten on vain autistinen inertia.

Varmasti jokaiselle on jossain määrin tuttu se tunne, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei vain saa tehtyä. Varsinkin, jos olet koskaan sairastanut masennusta, tilanne on taatusti hyvinkin tuttu, ja sitä seuraavat itsesyytökset ja häpeä. Olen ollut masentunut yhteensä useita vuosia elämästäni, joten masennusta on ollut helppo syyttää monenlaisista vaikeuksista. Mutta se ei tietenkään selittänyt, miksi samat vaikeudet ovat olleet läsnä jo lapsena.

Luulin koko ikäni, että minun täytyy vain olla laiska, ja tietysti tyhmä, koska en keksi itse ilman eri kehotusta, mitä minun pitäisi tehdä. Seison aina tumput suorina kun muut hyörivät, enkä osaa tehdä mitään, ellei joku pysähdy ja sano minulle, että voitko hoitaa tuon jutun. Varmasti monet muutkin ovat pitäneet minua laiskana ja tyhmänä, siitä ei ole epäilystäkään, ja noh, pitävät tietysti vieläkin. Ihmiset olettavat vieläkin, että ymmärrän automaattisesti tehdä jotain, mikä ei normaalisti kuulu päivärytmiini. Jos menen vaikkapa sukuloimaan äitin kanssa tädin luo, ja keittiössä on monta ihmistä puuhaamassa porukalle ruokaa, tahtoisin, että joku käskisi minun tehdä salaatin, koska muuten istun rauhassa lukemassa suomatta salaatille ajatustakaan. Jos olen isän luona, jonkun pitäisi sanoa minulle, että tyhjennä ja täytä tiskikone, koska muuten se hyvin todennäköisesti unohtuu. Vaikka näkisin selvästi, että koneessa on puhtaat astiat, se tieto ei mene jakeluun asti niin, että tajuaisin alkaa tyhjentää konetta. Minulla ei ole tistikonetta, nämä puuhat eivät kuulu normaaliaarkeeni, joten minun maailmassani niitä ei ole olemassa, ennen kuin joku muistuttaa. Viimeksi kävi niin, että luin lehdestä jostain asiayhteydestä sanan tiskikone, ja sitten muistin, että hei siinäpä olisi minulle homma.

Olen koko ikäni kokenut valtavaa painetta, stressiä ja häpeää tästä kaikesta.

Kun minut lapsena laitettiin siivoamaan oma huoneeni, päätin järjestellä laatikot, ja tyhjensin ne kaikki lattialle. Ilta pimeni, ja laatikon sisällöt olivat yhä lattialla, koska unohduin tekemään jotain aivan muuta. Sain haukut, ja sitten äiti siivosi huoneen puolestani puolessa tunnissa. En koskaan onnistunut itse siivoamaan omaa huonettani, ja ajan myötä se alkoi ahdistaa minua. Toivoin, että minulle olisi annettu enemmän aikaa, ja apua, sen sijaan että tehtäisiin kaikki puolestani. Äiti oli jotenkin ottanut asiakseen tehdä moniakin asioita puolestani, sen sijaan että auttaisi minua tekemään itse. Tästä on käyty vielä nyt aikuisiälläkin monet väännöt, enkä tiedä, onko tuo tilanteen koko laajuus vieläkään äitille oikein auennut. Jos minun on ollut vaikea mennä jonnekin tai soittaa jollekin, äiti on hermostunut heti, ja tehnyt sen puolestani. Se on hänelle helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin odotella sitä, että saisin kerättyä rohkeutta tai energiaa tehdä the thing itse. En usko, että äiti on koskaan hoksannutkaan, kuinka paljon hallaa tuo tyyli toimia on tehnyt henkiselle kasvulleni ja itsetunnolleni.

Oikeastaan isä teki ihan samaa silloin, kun asuin vielä siellä. Antoi minulle tehtäväksi koota puupino, minun oli vaikea keskittyä, homma venyi, ja isä teki sen puolestani, paheksuen. Nyt näen, että tuollaiset hommat onnistuisivat minulta helpommin, jos joku olisi siinä mukana. Tulee sellainen epämääräinen olo, että ehkä minun olisi pitänyt syntyä kaksosparin toiseksi osapuoleksi. Sitten olisi aina joku, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikki hommat. (Paitsi että muuten viihdyn aina parhaiten yksin.)

Miten olisin silloin voinut tietää, missä vika, tai miten vanhempanikaan olisivat voineet? Olen tajunnut näitä juttuja vasta nyt, ihan äskettäin. Ahdistus vain kasvaa siitä, jos kuvittelen, etten pysty tekemään jotain, ja jonkun on aina tehtävä se puolestani. Muutun aina vaan kyvyttömämmäksi, haluttomammaksi, ja luottamus siihen, että osaan ja pystyn itsekin, putoaa pakkasen puolelle. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin apatiaa ja ankeutta.

Olen kyllä myös ihan oikeasti välillä laiska. Niinhän me kaikki. Osaan jo melkein tunnistaa toisistaan sen tunteen, kun laiskottaa, ja sen kun ei vain onnistu. Laiskotukseenkin voi tosin auttaa se, jos joku on tukena ja apuna.

Joskus hoitajien tullessa olen niin väsynyt ja kyvytön, etten saa tunnin aikana tehtyä juuri mitään, ja toisinaan taas saan hoitajien läsnäolosta energiaa, jonka avulla imuroin koko asunnon oikein mielelläni ja helposti, joka ikisen nurkan ja lipastonalusen ja listojenkin päältä. Mutta sekin imurointi siirtyisi varmaan seuraavaan päivään, ja sitten sitä seuraavaan, jos hoitajat eivät olisi paikalla. Niin minulle on aina käynyt. Ja se on kai vain pakko hyväksyä.

Olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa toiminnanohjauksesta ja autistisesta inertiasta, mutta tämä on nyt jo ihan kauhea tekstiseinä. Äh.

Mutten painanut summeria

Tein pitkästä aikaa yhtäkkiä hetken mielijohteesta jonkinlaisen videontapaisen pätkän. Siinä ei tapahdu mitään, kuten ei koskaan minun videoissani. Se myös loppuu hämmentävästi.





Mutta siinäpä on. Unohdin, että kameralle höpötteleminen on ihan mukavaa ja rentouttavaa.

Olen yrittänyt kirjoittaa jutskasta jota olen mietiskellyt viime aikoina, mutta en ole jaksanut keskittyä. Jospa sitä tekstiä suoltaisi tässä ihan lähipäivinä.



Nyt lähden uudestaan mielenterveystoimiston neuvojatädille sumplimaan opintolainan takaisinmaksua. Kelajutut ovat ihan käsittämättömiä ja olen vahvasti pihalla kuin lumiukko, onneksi on tätejä jotka osaavat auttaa.

Yössä

Vaikuttaa siltä, että jokasyksyinen unettomuuskausi on taas tekemässä tuloaan. Se alkaa aina elo-syyskuussa, hyvällä tuurilla vasta lokakuussa, ja kestää jopa jouluun saakka. Joskus se on lievempi, joskus vakavampi, enkä millään tahtoisi saada selville, millainen siitä tänä vuonna on tulossa. Olen nukkunut ihan älyttömän hyvin koko kesän, ja kirjaimellisesti yhtään liioittelematta ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnistunut pitämään unirytmin melko tasaisena useita kuukausia putkeen. En muista valvoneeni yhtään ainoaa kesäyötä ihan aamuun saakka. Olen herännyt pirteänä ihmisten aikoihin, ja mennyt tyytyväisenä nukkumaan puolen yön maissa. Mieleni tekisi syyttää tästä yhtäkkisestä elämänmuutoksesta Jokipoikaa. Unirytmi on kyllä pysynyt hyvin kohdillaan silloinkin, kun ei olla hengailtu viikkoon tai jopa kahteen, mutta uskon silti, että syyllinen on siinä.

Nyt viimeisen parin viikon aikana on ollut välillä öitä, etten yksinkertaisesti saa unta. Ensimmäinen sellainen yö oli muistaakseni jo kolme viikkoa sitten, heinäkuun puolella. En pitänyt sitä minään, mutta sen jälkeen vähäunisia öitä on alkanut tipahdella tasaiseen tahtiin. Olin oikein tyytyväinen, kun viime yönä nukuin 12 tuntia, kaikki univelat pois. Ja nyt sitten valvon taas. Makasin sängyssä ja mieleen tulvi ikäviä juttuja. Selasin instagramia ja rauhoituin, mietin mukavia juttuja. Nousin ylös, tassuttelin hämärässä asunnossa eestaas. Menin takaisin petiin. Mietin vahingossa uusia ikäviä juttuja. Nousin tarkistamaan melatoniinipurkista viimeisen käyttöpäivän. Avasin koneen googlatakseni, voiko melatoniinia syödä vaikka tuo päivämäärä olisi mennyt jo aikoja sitten. Päätin aloittaa niiden syömisen taas huomisillasta alkaen. Sitten kone olikin jo auki, ja no, voisihan sitä yrittää taas alkaa kirjoittaa blogiakin ahkerammin.

Hormonaalinen ehkäisy on ihan hemmetin perseestä. Minun pitäisi löytää jokin itselleni sopiva vaihtoehto, koska minulla on todennäköisesti endometrioosi (todennäköisesti, koska sitä ei voi täysin varmasti diagnosoida ilman tähystysleikkausta). Se on sairaus, jossa kohdun kudosta kasvaa muuallakin kuin kohdussa, siis ihan väärissä paikoissa, ja tekee siellä samaa kuin normaalistikin tekisi. Kasvattaa itseään, yrittää tyhjentää. Siitä seuraa kaikkea kivaa. Hormonaalinen ehkäisy on ainoa lääke, joka estää sen leviämisen, ja sitä pitäisi käyttää koko loppuikä. Mutta kuten olen tässä vuosien varrella jo todennut, mikään niistä ei sovi minulle. Ja kovinkaan moni ei tunnu ymmärtävän, mitä nämä "mielialan muutokset" sivuoireena oikeastaan tarkoittavat. Jos masennun niin syvästi, että tapan itseni, niin päästiinpähän ainakin endometrioosista, vai mitä? Plussan puolella ollaan. Päätin kokeilla sitä rengasta uudestaan, koska se erittää vähiten hormonia elimistöön. Väärä liike, mutta tulipahan testattua vielä kerran. Epäilyttää jopa, josko unettomuusepisoditkin olisivat lauenneet tuon takia. Ahdistus, masennus, paniikkioireet ja henkinen uupumus nyt ainakin, niin ja finnit. Jos en käytä mitään hormonia, endometrioosi leviää munanjohtimiin, munasarjoihin, kenties virtsarakkoon, suolistoon, kaikkialle lähiympäristöön. Osaat ehkä kuvitella, mitä kaikkia mukavia ongelmia se sitten tuo mukanaan. Lapsettomuus nyt on minulle ihan se ja sama, mutta olisi mukava pystyä esimerkiksi käymään vessassa vastaisuudessakin.

Jos se leviää kovasti, leikkaus on seuraava hoitokeino. Mutta sen jälkeen endo tietysti jatkaa taas leviämistään. Toivoisin kohdunpoistoa, siinäpä olisi näppärä ratkaisu.

Aamulla pitäisi herätä taas ihmisten aikoihin, koska on aika mielenterveystoimistossa, joka on muuttanut uuteen paikkaan missä en ole ikinä käynyt, jollekin tädille jolla en ole ikinä käynyt, puhumaan raha-asioista jotka ovat jo itsessäänkin tarpeeksi stressaavia.



Ja sitten oli tietysti vielä se yksi juttu. Se minua tänä yönä muunmuassa mietityttää. Muutama päivä sitten sattui kuolemantapaus, hyvin yllättäen, ja se on ollut järkyttävää minullekin, vaikka olenkin vähän niinkuin ulkopuolinen. Sitä on vaikea käsittää. Ihminen, joka kuulosti niin tyytyväiseltä puhelimessa ja puuhasi omia puuhiaan touhukkaasti, olikin hetkeä myöhemmin poissa. Silmänräpäyksessä kaikki voi olla ohi. Siitä yöstä ja seuraavasta aamusta jäi niin unenomaisen omituisia muistikuvia, että on vaikea ymmärtää, että se kaikki tapahtui. Ja yöperhoset. Ne lentelevät mielessäni kuin pikkuruiset kummitukset.

Only lovers left alive -elokuvassa puhutaan Einsteinin Lomittumisteoriasta, "Spooky action at a distance". Kun erottaa toisistaan kaksi lomittunutta hiukkasta, ja vie ne vaikkapa toinen toiseen päähän universumia, jos toista muuttaa tai siihen vaikuttaa, toinenkin muuttuu tismalleen samalla tavalla siellä kaukana. Tämä saa minut miettimään minua ja sielunsiskoani.

Kun sielunsiskon sydän särkyy, särkyy minunkin.