Can't sleep, enemies are nearby

Otin viime yönä - tai siis viideltä eilen aamulla - videon blogia varten taas, mutta en ole julkaisemassa sitä, koska jostain syystä inhottaa niin paljon nähdä itseni siinä. Puhuin siinä niin typeriä, säälittäviä juttujakin.

Olen koko maanantain lähinnä nukkunut ja vellonut kuvottavassa itsesäälissä. No ei, en mennyt kouluun. Taaskaan. Illalla seitsemältä pääsin sen verran ulos, että kävelin peräti Halpa-Halliin asti ja vietin siellä lähes tunnin pyöriskellen, jee olipa jännää. Siellä on halpaa irtokarkkia.

Ainakaan en hukuta surujani alkoholiin.

En saa herätettyä itseäni tästä koomasta. Vaivun vain syvemmälle. Mutta no, kaipa minun pitää vain odottaa jotain mentaalista herätystä, väkisin se ei nyt onnistu. Ei, vaikka kuka väittäisi mitä "masennus on asenne" ja "ota itseäsi niskasta kiinni", hyi helvetti.

Minun oli illalla pakko kirjoittaa, mutta se oli niin typerä juttu, etten voinut kirjoittaa sitä blogiin, enkä tumblriin, en edes muistikirjaan, vaan piilotin sen jonnekin E-aseman syvyyksiin pois mielestä. Vaan ei se lähtenyt mielestä. Tunnen vain entistä syvemmällä tasolla, kuinka itseinho ja vääristyvä kehonkuva nostavat päätään. Jostain syystä kasvonikin näyttävät mielestäni ihan eriltä kuin ennen, epätodellinen olo, jotenkin irrallinen.

Jaksan vain juuri ja juuri laahustaa eteenpäin, kun kävelen kauppaan. Matkassa kuluu kaksi kertaa sama aika, kuin yleensä. Havainnoin ympäristöäni sumuverhon takaa, irrallisena, hitaasti. Miksen minä voisi olla sellainen hassunhauska, soma ja hupsu ja positiivisuutta ympärilleen levittävä ihminen? Yritän niin kovasti, onnistunkin ehkä hieman, sitten lopulta kuitenkin plörähdän takaisin samaan pisteeseen. Jaksaisinpa huutaa keuhkojeni täydeltä, jostain mieleeni tulee vain sana "MITÄ" huudettuna kaukaisuuteen, kaikumassa horisontissa.

En pysty enää istumaan koneella, menen takaisin makaamaan peiton alle pimeyteen, laskemaan tähti- ja sydänvaloja --- 20 sydäntä, 61 tähteä. Ja unohtamaan. Ehkä. Ennen pitkää unohduskin tulee. Jossain valveen ja unen rajamailla, vaikkei pystyisikään enää nukkumaan.

Kuva jonka piirsin viime yönä aamuyöstä - vai olikohan se jo aamulla kuudelta - ihan yliväsyneenä kun en vain voinut mennä nukkumaan. Vaikka lopulta tietenkin oli pakko. Mutta sitä ennen piirsin. Art.

...aesthetic

Outfit time I guess.



En omista kovinkaan paljon supervärikkäitä ja neonvärisiä vaatteita, enkä todellakaan käytä niitä usein. Mutta joskus vain tulee sellainen olo.

Olin viikko sitten Oulun keskustan kirpparilla ja löysin sieltä supersoman pörröisen ihkupehmoisen hupparin. Ruskean. Ruskean. Ostin ruskean vaatekaappaleen, mitä hemmettiä?!

Olen inhonnut ruskeaa aina. Yyyyyh. Mutta nykyään toisinaan sellainen kylmä vaaleahko ruskea ja jopa beige sittenkin joissakin asuissa menevät. Wtf. Sitten tuo huppari onkin ollut päälläni lähes joka päivä koska niin pehmoinen.

Olen näköjään panostanut enimmäkseen vaaleaan ja moriasuihin.

Mutta tuo alimmainen ruskea hame. Ei hemmetti. Ostin sen H&M:stä 9-10 vuotta sitten, yläasteella ollessani. Silloin käytin aina löysiä mustia housuja, ja halusin jostain syystä joskus ostaa hameen, ja ostin aika lailla randomilla vain jonkin. Se oli minulle silloin liian suuri ja roikkui omituisesti lantiolla. En juuri koskaan pitänyt sitä. Viimeksi isän luona ollessani kaivoin sen kaapista ja toin sen sitten tänne. Siis. Mitä täällä tapahtuu? Katsokaa nyt kuinka epäminä-asu!

Ja viimeinen on tältä päivältä. Olen ottanut paljon videoita, harjoitellut englannin puhumista kameralle! Ehkä jossain vaiheessa hankin jonkin videoeditointiohjelman ja harjoittelen sitten sitäkin. Olen haaveillut jo monta vuotta, että joskus tekisin videoita juutupeen, englanniksi, sellaisia hassuja ja mukavia ja positiivisia. Mutta vaikka 8-vuotiaasta asti olen opiskellut koulussa englantia, suu ei vain taivu. Suomalainen aksentti ei mielestäni ole sen kamalampi kuin mikään muukaan, mutta onhan se aika paksu. Harjoitusta vaatii, ja sitä olen yrittänyt nyt tehdä. Otin tänään tämän ainokaisen kuvan siinä lomassa, kun puin ulkovaatteita ja selitin videolle säästä ja lumesta ja takistani ja kävelyretkestäni.

Sitten lähdin pitkälle kävelylle.

Löysin maasta risun, otin sen mukaan. Huolimattomia trulleja. Sillä aikaa kun olin kävelyllä, pienenpieniä noidan jälkiä oli ilmestynyt myös pihalleni, joku oli pimputellut. Tuskinpa olisin edes uskaltanut avata, vaikka olisinkin ollut kotona.




On jotenkin ihan typerää ja tekopyhää edes yrittää selittää, miksi kirjoitan blogiin kahdelta yöllä ja tunnen olevani aivan liian vähän. Lost my muchness have I?

Vähäinen, olematon.

Jollain tavalla persoonaton. Olemassaolematon. Jos kuvittelen itse itseni niin tekeekö pelkästään se kuvitelma minut olemassaolevaksi, juuri ja juuri? Häilyn todellisuuden rajoilla. En osaa päättää, kävelenkö pidemmälle vai takaisin, joten jään sinne rajalle istumaan. Katselen ohikiitävää maailmaa. En oikeastaan enää jaksaisikaan kävellä takaisin. Jostain syystä käytin kaiken energian tänne tulemiseen, ja nyt kun olen täällä, alan olla jo niin häilyvä, ettei se olemassaolevuus enää oikein kiinnosta. Sama piiloutua olemassaolemattomuuteen. Ihan salaa. Ehkä kaikki unohtavat, jos olen hiirenhiljaa ja näkymätön.

Hädin tuskin olevainen. Niin katosi tuska ja kuolema, niin unohdin kivun ja kärsimyksen, niin loppui onni ja autuuskin. täällä varjomaailmassa ei ole mitään. Valvon. Nukun. Syön. Pesen naaman ja hampaat. Käyn kävelyllä. Ei tuskaa eikä kuolemaa eikä kipua eikä kärsimystä eikä onnea eikä autuutta.

-------------------------------------------------------

Tänään tajusin, etten ole koskaan katsonut Spice Worldiä. Minä, 90-luvun lapsi. Korjasin tilanteen heti. Miten omituinen höpsö elokuva. Nyt kaipailisinkin pitkästä aikaa klassista kauhua 30-60-lukujen tyyliin.



En ymmärrä, miksi taas pistän niin kovasti vastaan unelle. En voi sietää koko unimaailmaa silmissäni, pääni sisällä. Voisinpa lähteä taas kävelylle.

--------------------------------------------------------------

Äääääh ei. Ei ollut hyvästi kirjoitettu tuo aikaisempi, nyt kun jäin asiaa miettimään, ihan väärin. En tiedä, miltä ihan oikeasti tuntuu. Ja on yö enkä osaa ja kaikki on oikeastaan ihan väärin. Avasin juuri kokistölkin vaikka vielä kymmeneltä olin taas ihan varma, että menen ajoissa nukkumaan. Miksi tässä käy näin? Miksi alan niin usein yöaikaan piirtelemään maagisia naisia ja selailemaan Taobaoa ja ryystämään kokista ja katselemaan vlogeja? Saan jotain pientä lohtua samanhenkisistä ihmisistä, jotka valvovat ja ahdistuvat öisin, samalla tavalla, itsekään oikein tietämättä miksi, mutta eivät silti voi mennä nukkumaan, joko unettomuuden takia tai muista syistä. Kiitos, että olette olemassa, muut yökukkujat, kaikki ne, jotka eivät tätä tule koskaan lukemaan. Ja joka hetkellä jossain on yö ja jokaisessa yössä joku valvoo yksin ahdistuneena.


Kokistölkistä kuuluu pienenpientä suhinaa. Olisipa tietokoneenrakkineeni hiljaisempi.

Some monsters cannot be slain

Minulla on ollut tämä hemmetin "luo teksti" -välilehti auki tuntikausia. Otin videon monta tuntia sitten, koska kirjoittaminen ei tuntunut hyvältä. Video latautuu edelleen juutupeen. Mielialani on muuttunut jo moneen kertaan tämän illan aikana. En silti voi edelleenkään kirjoittaa mitään, mitä ajattelen ja koen.


Jossain vaiheessa päivää halusin tulla kirjoittamaan iloista, höpsöä postausta. Vaikka olo onkin kurja ja flunssainen, iltapäivällä oli ihan kivaa. En näytä videossakaan oikeastaan mitenkään sairaalta. Masu on kyllä ollut kipeä pari päivää jostain syystä. Ei niin, että se häiritsisi ruokahalua tai mitään, mutta ärsyttävää silti. Ja tosiaan viime yönä nousi kuume, se oli varmaan ihan hyvä, jospa se virus sillä kuoli.

On ollut kovin epäsosiaalinen ja tylsistynyt ja kiukkuinen olo pari päivää. Kaipaan hirveästi juttukaveria tai jotain, mutta en oikeasti tahdo nähdä ketään tai puhua kellekään. Jo miljoonannen kerran toivon, että kisu olisi täällä. Olenpa ainakin saanut nukkua rauhassa.

En tiedä, mitä tehdä itselleni, että elämä muuttuisi jollain tavalla parempaan suuntaan. Tunnen olevani kovin jumissa, poljen tyhjää, paitsi että ehkä kipeänä koko elämä vain näyttää paljon ankeammalta. En koskaan ole tarpeeksi hyvä, en koskaan ole riittävä, vaikka mitä yritän ja kuinka paljon ja kuinka monta kertaa ja kaikilla vähäisillä voimillani. Kaikki on vain niin kovin tyhjää. Katselin kolmen vuoden takaisia kuvia, muistan kyllä sen, kuinka paha olla minulla oli. Mutta miksi ne kuvat näyttävät niin mukavilta, miksi minä näytän niin elävältä ja miksi muistoni vääristyvät ja muistan vain sen, että oli jännää ja hassua? Oikeasti enimmäkseen oli kamalaa ja pelottavaa. Ihan oikeasti. Miksi kaipaan niin kovin takaisin sinne epävarmuuteen ja pahaan oloon ja itseinhoon, kun muistan kaikki hupsut omituisuudet ja tempaukseni? Oliko sitä enemmän elossa ja toiveikkaampi? Olinko paremmin yhteydessä omaan itseeni?


Tuskin, mutta vääristyneet muistot yrittävät silti väittää niin.

Pelkään, että se elämisen maku, jonka muistan, oli jotain teini-iän hurmiota, joka on tässä kahdenkympin jälkeen vähentynyt ja kenties nyt alankin nähdä maailman aikuisen silmin. Kuvottavaa. Aivan käsittämätöntä, elävätkö ihmiset oikeasti siinä aikuisuuden typerässä tylsässä kuplassa? Entä jos en osaakaan enää herätä täältä harmaudesta? Entä jos elämä onkin tätä? Ei, sitä minä en kestäisi.









...And in the silence that followed I learned to speak the secret language of denial and fear; seemingly gentle for its absence of voices, but it's merely a shroud for a deafening scream.

Horror

Pakko kai dumpata tänne asukuvia, kun olen kerran niitä ottanutkin.

Pastellit ja söpöstys ja höpsötys miellyttävät tosiaan jälleen. Kerroin jo taantumastani. Kuinka se aiheuttaa aistien muuttumista ja tietynlaisten aistikokemusten hakemista. Söpöt värit ja kuosit ja hamoset voivat olla lapsellisia, mutta minulle on nyt ihan hemmetin tärkeää saada kokea näitä värejä ja kankaita ja kokonaisuuksia. Sitä on kovin vaikea selittää, että miten jotkut vaatteet voivatkin olla niin tärkeitä. Se, että saan toteuttaa tämän hetkistä mielentilaani ja jotenkin tuoda sen itselleni näkyville, konkreettiseksi, tuntuu juuri oikealta. Se, että vaihdoin viininpunaiset raskaat samettiverhot mummolta saatuihin vaaleisiin läpikuultaviin lehtikuvioisiin, muutti koko asuntoni, sai minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi täällä. En ole kovinkaan onnellinen tai hyväkuntoinen, mutta väitän, että nimenomaan värien ja pehmoisten asioiden ja söpöyksien ansiosta jaksan näinkin hyvin tällä hetkellä.

Ja vaikka tämä olo ja mielentila onkin minulle ihan ensisijaisen tärkeä asia elämässä, ja sen visualisoiminen siinä sivussa myös, on asunnosta ulos lähteminen jossain määrin hankala tilanne. En oikeasti halua, että ihmiset näkevät taantumiseni. Jotenkin kuvittelen, että ulkonäöstäni nyt pystyy sen ihan helposti päättelemään kuka tahansa. Vaikka kotona höpsöttäessäni ja meikkaillessani olo muuttuu yhtäkkiä oikein hyväksi, niin ulkona ihmisten katseet tuntuvat vähän pahoilta. Tavallaan toivoisin olevani näkymätön. Mutta en suostu hillitsemään näitä impulsseja. Ne auttavat minua.

Jostain syystä myös asukuvien blogiin laittaminen on vähän nihkeää. Nämä ovat jotenkin kovin henkilökohtaisia, päivittäin vaihtuvia mielen ilmaisuja. Vaikka olo onkin ollut sievä, se olo on silti vain minua varten.

Ainoa positiivinen puoli siinä, että ihmiset näkevät minut, on kuvitelmani siitä, että söpöt ja pirteät asut saattavat piristää jotakin muutakin. Ihmisille saattaa tulla keväisempi olo minut nähdessään. Ja se on mukava ajatus, se ei haittaa. Siitä pidän kiinni silloin, kun ulkona ahdistaa. Ja yritän ajatella myös niin, että monia miellyttää nähdä toisten asuja, myös minunkin asujani, ihan muuten vaan. For fun. Eivät ne analysoi tunnetilojani, eivät oikeasti.


Ja tämän pitkän sepostuksen jälkeen kuvapläjäys.

Lauantaina keijuilin kirpparille ja löysin limapaidan, säärystimet ja monsterin!

Maanantaina oli vähän tyhmä päivä. Mutta jaksoin olla sosiaalinen ja pitkän hameen alla ei tarvinnut sukkahousuja ja istuin ruokatunnilla jutskaamassa tyyppien kanssa hame ylös nostettuna, imemässä d-vitamiinia karvaisiin sääriin.

Tiistai, eilinen siis, oli aivan extrahieno päivä jotenkin jännästi.

Ja tänään on ollut taas varsin kurja päivä. Näin viime yönä ihan karsean hirveää unta, yksi pahimmista ikinä, ja heräsin siitä helpottuneena vollottamaan. En päässyt aamulla ylös koska unesta jäi niin paha olo. Lopulta lounasaikaan kouluun päästyäni olo oli edelleen heikko, tärisevä ja ahdistunut. Mutta pääsin silti iltapäiväksi kouluun, hyvä minä.

Jostain syystä halusin välttämättä oikein soman asun, mutta ihan kamalat teinigoottimeikit, ja sitten ahdisti sekin, kun ihmiset näkivät minut.

Yksi syy sille, miksi eilinen oli niin hieno päivä, oli pieni iltalenkkini.

Seikkailin taas vanhalla hautausmaalla, koska se vain on lempipaikkani näillä main. Siellä on isoja, vanhoja puita, kun täältä ei muuten todellakaan löydy mitään vanhaa metsää. Vain säälittäviä nuoria metsäntapaisia puulaikkuja, jotka eivät tarjoa piiloa minunlaisilleni peikoille.

Kirkon pihalla oli jääkerros, ja illan pimetessä ilma kylmeni, jolloin jää alkoi ratista vienosti ja välillä paukahdella.

Ja sitten alkoi valoshow.

Kännykässä on yllättävän hyvä yökuvaus. Parempi ainakin kuin siinä omassa rikki menneessä kamerassani. Tuolla äitin kameralla en ole vielä yrittänyt, eikä se ollut eilen mukana. Kännykkä kuitenkin otti välillä kumman sinisiä kuvia.

Siinä vaiheessa, kun valkoisena, vihreänä ja violettina leiskuvat maagiset tulet täyttivät koko taivaankannen, haukoin henkeäni ja melkein särjin niskani yrittäessäni nähdä kaiken yhtä aikaa. Siinä ei tullut mieleenkään alkaa kuvia ottamaan, kun eihän se miltään olisi kuitenkaan kuvissa näyttänyt. Otin kuitenkin muutaman sitten kun paras osa oli jo ohi.

Hämmästyttäviä revontulia onkin eilen nähty ihan eteläistä Suomea myöten, joten kyllä netistä niitä upeita kuviakin eiliseltä löytyy.


Huuuuu olipa pitkä ja kuvaisa postaus. Jaksaisin selittää lisääkin, mutta ehkä ensi kerralla.