Taas on kulunut liian kauan edellisestä lolitapäivästä. Tänään sain aikaiseksi kokeilla sitä koordinaatiota, jota suunnittelin jossain aikaisemmassa postauksessa. Käytin nyt vihdoin myös tätä bonnettia ihka ensimmäistä kertaa, olo oli oikein hyvä ja sievä. Samoin ensimmäistä kertaa minulla oli nämä mustat linssit lolitan kanssa, olo oli jotenkin nukkemaisempi ja ehkäpä "kokonaisempi" näinkin pienen yksityiskohdan takia.
Tämä on mielestäni taas jotenkin gothic classicia. Sen teki muunmuassa meikki, joka nyt ei kuvissa tietenkään paljon näy.
Odottelen ihan innosta litteänä pakettia saapuvaksi maailman toiselta puolelta, sieltä olisi tulossa mekko, talvisaappaat ja kaksi paitaa. Valitettavasti joudun todennäköisesti odottelemaan vielä pitkään... Mutta onneksi minulla on kärsivällisyyttä. Olen vähän suunnitellut, että yrittäisin vuonna 2014 panostaa lolitaan enemmän, en välttämättä sillä tavalla että shoppailisin kaikki rahani, vaan enemmänkin niin, että keksisin uusia luovia tapoja käyttää jo olemassaolevia juttuja, sekä mielellään myisin vihdoin ja viimein pois sellaiset, mitä en käytä. Olen kuitenkin harrastanut lolitaa jo muutaman vuoden, mutta tuntuu edelleen, että olen ihan aloittelija, eikä minulta todellakaan löydy suurta mekkokokoelmaa muutenkaan.
Tämä on varmaankin vuoden viimeinen postaus, joten nähdään sitten ensi vuonna seuraavan kerran!
Minä alan käymään läpi lasipurkkia, joka sisältää pieniä lappusia, joihin olen kirjoittanut mukavia tapahtumia menneen vuoden varrelta. Loppuvuodesta on kyllä unohtunut kirjoittaa niitä, mutta muistanpa ainakin alkupuoliskon ilonaiheet. Huomiseksi ei ole kummoisia suunnitelmia, katsotaan sitten sen erään tyypin kanssa, että mitä huvittaa tehdä tai olla tekemättä.
Yksi kuva minunkin joulutunnelmistani emon tykönä.
Ja sitten tämän päivän meininkiä, kun taas kerran olen valvonut yöllä haikailemassa 80-luvulle, niin se sitten näkyy. Se oli juuri samankaltainen yö silloin vuosi sitten, kun hetken mielijohteesta leikkasin takatukan. Juuri samanlainen tunnelma youtuben äärellä, juuri samoja post punk ja gothic rock -biisejä, juuri samalla tavalla tanssitti, mutta silti kaikki oli varsin suuresti toisin.
Yhtään ei ole kuivan näköiset huulet.
Uudet piilarit myös, ihkua. Heitin vihreät kuukausilinssit pois ja avasin nämä vuoden kestävät. Enpä taida toiste ostaa kuukauden kestäviä, menee jotenkin hukkaan kun en kuitenkaan käytä niin usein.
Kyllä tähän aikaan vuodesta saakin olla jo ihan kevätkeli, plussaa, lumi sulaa, kengät kastuu, nahkatakilla pärjää. No jaa, eivätköhän ne pakkaset ole vielä tulossa kuitenkin.
Tahtoisin kirjoittaa jutuista mutten uskalla. Tahtoisin kertoa ja pohdiskella, kirjoittaminen auttaa, mutta on liian aikaista. Ei vielä. Tämä on vielä liian tuore tunne. Omituinen ja pelottava.
Viime yönä meinasin alkaa pelkäämään ja ahdistumaan, mietin mitä minä oikein voin sanoa, jotta tulisin ymmärretyksi. Lopulta en sanonutkaan mitään. Olikin oikeastaan paljon tärkeämpää vain olla hiljaa ja kuunnella sydämensykettä. Uusi oppitunti minulle, tämä näin, tämä tyyppi, taidan yhtäkkiä ymmärtää maailmasta paljon enemmän.
Joko tunnustan, miksi olen pitkän aikaa valittanut täällä sitä, kun jännittää, ei pysty nukkumaan, ei pysty syömään, no siitähän se johtui. Siitä tyypistä.
En uskalla kertoa enempää.
Tällä kertaa en itkenyt Hobitille, en tiedä miksi. Saattaa kyllä olla, etten pystynyt edes keskittymään tarpeeksi, vaikka virnuilinkin kuin mielipuoli Thranduilille ja Smaugille. En osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Thorin ei ollut enää ihan yhtä eeppinen kuin ykkösessä jotenkin. (I still ship it though)
Muistin, että minulla on mahtisormus-kaulakoru, ja sitä laatikosta kaivellessani törmäsin ruusukvartsiseen sydänkoruun, jonka sain 7-vuotiaana joululahjaksi A:lta. Tuntui kovin merkitykselliseltä katsoa sitä korua pitkästä aikaa, en ole oikein koskaan käyttänyt sitä, pitänyt vain laatikossa tallessa. Laitoin sen kaulaan, koska niin oli hyvä. Se tuntui oikealta teolta. Se toi vähän rohkeuttakin. Ja... A on taas mielessä aika paljon.
Enkä tiedä mitä flickr tekee, mutta olkoot. Ei hotsita kirjoittaa, jätän vain nämä tänne. Etutukan piti olla punaisempi, tuli vähän purppura, mutta olen ihan tyytyväinen.
Tein aamulla ennätyksen pikameikkauksessa, kun piti tapella niin kauan korsetin ja tukan kanssa.
Oletteko koskaan syöneet litsejä? Kiinalaisia käpyjen näköisiä hedelmiä, hassun näköisiä mutta oikein makeita ja nam.
(Onko.... onko minulla huomenna tänään ihan oikeat.... treffit?)
Itsenäisyyspäivän aamuna puoli neljältä noustiin sängyistä (en tietenkään ollut nukkunut yhtään, vaan vain makoillut) ja lähdettiin lentokentälle. Helsingin päässä sain sentään jonkinlaiset päikkärit aikaiseksi. Illan ja yön punkkasin sedän luona serkkujen kanssa ihmettelemässä kättelyjäisiä.
Lauantaina - sopivasti International Lolita Day - olin katsomassa balettia ensimmäistä kertaa elämässäni.
Näytin kuvissa tosi oudolta. Mutta hei, sukkikset mätsäävät tukkaan!
Lumikuningatar ajeli blingaavalla segwaylla.
Sunnuntaina käytiin Halosenniemessä katsomassa upeaa taloa. Asuisin tuolla kyllä ihan mielelläni. Sisällä ei saanut ottaa kuvia, mutta kai ulkokuvistakin jonkinlaisen käsityksen saa siitä millainen pytinki on kyseessä. Oikein kunnon vanhaa taidokasta puusepän työtä, kaikkia yksityiskohtia myöten. Saahan sitä unelmoida...
Maanantaiaamuna lensin takaisin Rovaniemelle vain lähteäkseni lentokentältä samantien uudelle reissulle, tällä kertaa Kuusamoon. Eilen kun pääsin vihdoin kotiin, alkoi olla kuolema jo lähellä, tai ainakin siltä se tuntui. En ollut nukkunut ja oikeastaan syönytkään viikkoon kunnolla, Kuusamossa en nukkunut juuri lainkaan. Ja ihan liikaa aktiviteettia ja sosiaalistumista. Mutta jännää oli. Ellei peräti maagista.
Parasta oli sauna ja avanto. Tai... ehkä toiseksi parasta.
Hnnnngh, en tahdo kirjoittaa tästä, en tahdo kertoa blogissa, mutta en uskalla jutellakaan kellekään.
Okei, minä en nykyään satuta itseäni usein. En oikeastaan juuri koskaan. Yleensä menee monta kuukauttakin, ettei käy edes mielessä, tai vaikka kävisikin, ei tule tarvetta. Viimeksi minä poltin itseäni kai kolme viikkoa sitten, en tajunnut että se oli niin kuuma, piti vain vähän sattua jotta saan kerättyä ajatukseni kokoon ja rauhoituttua koska jännitti niin paljon, mutta se olikin tositosi kuuma, ja sitten tuli vesikello. Kädessä on vieläkin rupi. Ei se ollut paha, ei se mitään, näin käy joskus.
En ole koskaan satuttanut itseäni käsiin. En tahdo, että kukaan näkee mitään jälkiä. Nyt kun kädessä näkyy, tuntuu ikävältä. En halua kertoa, mistä se tuli, enkä halua valehdella. Joitakin vuosia sitten tein aika usein jalkoihin pieniä viiltoja, palovammoja ja paleltumia. Niistä tuli hyvä mieli. Minulla on aina ollut sama surkea keltakahvainen pieni veitsi, sellainen todella tylsä ja hyödytön. Aina se sama jostain syystä. Varmaan 16-vuotiaasta asti. Otin sen mukaan äitin keittiöstä kun muutin 19-vuotiaana yksin asumaan.
Viime yönä tulin ajatelleeksi jotain oikein oikein terävää, ei ollut edes tarve tai mitään, vain uteliaisuus kokeilla sitä. En ehtinyt ajatella, että olen tottunut tylsään. Painoin samalla tavalla kuin sitä tylsää keltaista veistä.
Ei ehtinyt sattuakaan, mutta en ole koskaan saanut itsestäni ulos niin paljon verta, ja niin rumaa haavaa, ja hetkeksi säikähdin todella, vaikka oikeastaan se on aika naurettavaa nyt jälkeenpäin. Se ei enää edes maistunut hyvältä. Sitten sitä vain tuli ja tuli ja sitä oli vessan lattialla ja siinä vaiheessa alkoi sattuakin, eikä se loppunut, ja iso kasa paperia oli veressä, ja kisu nuuhki, enkä halunnut että se nuolee sitä, ja sitten vielä kolmesta laastarista tuli läpi samalla kun katsoin muumeja rauhoittuakseni (yleensä nimenomaan sen pienen haavan teko rauhoittaa, nyt meni kaikki pieleen), vaihdoin vain aina uuden ja yritin ajatella Tiuhdin ja Viuhdin laulavaa kukkaa. Nukuin mustat housut jalassa, ettei sitä mene lakanoihin, koko yön oikealla kyljellä, ettei vasen reisi hinkkaa mihinkään. Aamulla oli kauhean flunssainen ja kurja olo ja käveleminenkin oli vaikeaa, ja pelko että haava aukeaa kuntoutuksen aikana, ja sain melkein paniikkikohtauksen autossa pitkästä aikaa, mutta suljin silmät ja lausuin mantrani päässä yhden kerran, ja se meni ohi. Minä olen hyvä tässä. Sydän hakkaa ja kävelen linkuttaen, ei saa venyttää juuri sitä lihasta, laastari vääntyilee, tarkistelen päivän mittaan hameen alle, joko veritahraa pukkaa legginssien läpi. Ei pukkaa.
Vaikka olo onkin kehno ja yskittää ja hävettää, päivä on silti kiva, koska... se on. Puoliksi tunnustin ihmiselle, jolle en pystyisi ikinä valehtelemaan. Tai tunnustinkin, tunnustinko? "Miksi kävelet vaivaisesti?" "Mitä tapahtui?" "Kerro nyt". Jaarittelin ja tuijotin seinää ja ajattelin verta.
Ehkä sain opetuksen. Sitten illalla puhdistin ja vaihdoin taas laastarin ja katselin sitä, ei se ole kaunis. Toivon mukaan se ei ole koukuttavaa, seurata kun se paranee. En tahdo enää. En tykkää tästä enää yhtään. Soitin äitille ja halusin kertoa, mutta tiesin, etten ikinä kertoisi. Ei sille. Se vain kauhistelee.
En uskaltanut edes soittaa M:lle, vaikka tiesin että voisin.
Yyyy en halua julkaista tätä. En halua että kukaan lukee tätä. Mutta haluan kertoa ei-kenellekään. Nukuin päikkärit, nyt kello on paljon ja pitäisi taas nukkua, mutta haluan kuunnella Die Verbannten Kinder Evasia.
Leikitään, ettei kukaan koskaan lukenut tätä. Kukaan ei koskaan painanut "luin" eikä kirjoittanut kommenttia. Heti parempi olo. Ehkä tämä vain livahtaa jonnekin bittiavaruuteen heti kun painan "Julkaise" ja sitten miljoonien vuosien päästä jossain toisella planeetalla joku onkii tämän jostain tuulesta, mutta ei osaa suomea, ja sitten jotenkin selvittää mitä tässä lukee. Joo. Se on hyvä. Ehkä se olen minä itse, minun sieluni jossain toisessa elämässä toisessa ulottuvuudessa toisella planeetalla, ja minä luen tämän ja se tuntuu hassulta, melkein kuin muistaisi, mutta ei aivan. Sekin on hyvä. Siten kukaan muu ei koskaan lue tätä, mutta saan silti kerrottua sen pois mielen päältä.
Riesa tykkää nukkua vaatteideni päällä, ja mitä käytetympiä, sen parempi. Jätän sängylle usein vaatteita, on siellä vähintään yöpaita aina, ja juuri sen päälle kisun on päästävä makaamaan. Eikä sitä ilmeisesti haittaa olla vaatteiden allakaan.
Peittelin sitä niin kauan, ettei koko kattia enää näkynyt.
Tänään yritin luoda tänne vähän joulutunnelmaa.
Minulla on myös upouusi kristalli, kävimme eilen sunnuntaina äitin ja tätien kanssa napapiirillä, vaikka olinkin siellä jo perjantaina kuntoutusryhmän kanssa. Siellä on sellainen ihana kivikauppa. Tämä kristalli puhutteli minua niin vahvasti, että päätin vihdoin ostaa itselleni oman. Olen ikionnellinen. Ehkä pitää yrittää päivänvalossa saada siitä parempaa kuvaa.
