Silent City

Pelkään etten selviä tästä tulevasta viikosta. Selviä siis sillä tavalla, että pystyisin käyttäytymään edes etäisen normaalisti tai tekemään mitään mitä pitäisi tehdä tai edes nousemaan sängystä.

Lauantaina olisi Oulussa lolitamiitti, odotan sitä innolla koska en ole ollut sellaisessa aikoihin, ja pelolla koska pelkään etten pysty olemaan sosiaalinen ja kauhu iskee ja maa halkeaa ja helvetti pääsee valloilleen sieltä, pienet karvaiset demonit pomppivat ympäriinsä Oulun katuja ja... en minä tiedä.

Ehkäpä demonit eivät ole pieniä ja karvaisia.



Himoitsen pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia asioita. Löysin tänään kirpparilta pörröisen, söpöisen, karvaisen ja pehmoisen tyynyn eurolla. Jäin myös haikailemaan samoilla adjektiiveilla kuvailtavaa torkkupeittoa Halpa-Hallista, jota en raskinut ostaa, koska pelkään niin hemmetisti, että rahat loppuvat ennen kuin ehdin edes huomata. Tililläni on opintolaina jota pitää säästellä raivoisasti, koska laskin, että opintotuki ja -laina yhteen laskettuna kuukaudessa riittävät kyllä vuokraan ja kouluun, mutta eivät oikeastaan mihinkään muuhun.

En muista koska viimeksi olisi pitänyt olla näin visu rahojen kanssa, ja se on hankalaa, kun ei ole tottunut.

Tavallaan rahastressi selvisi, koska kuitenkin sain tuen ja lainan, mutta ei siltikään.

Kaupoissa on kovin paljon pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia vaatteita ja asioita näin syksyllä. Halailen ja hyväilen niitä joka paikassa ohi kulkiessani. Kunpa voisin kääriytyä kokonaan sellaiseen viittaan, lämpöiseen piiloon, pesään, koteloitua.

En tiedä mitä kuvia laittaa tähän. Enkä tiedä mitä kirjoittaa. Muistaakseni tulin kirjoittamaan siksi koska pelottaa.

Haltiapoika oli täällä torstaista maanantaihin, neljä yötä, ja vaikka en ollutkaan koko ajan miellyttävää seuraa, ja vaikka olinkin välillä kiukkuinen tai surullinen tai ahdistunut tai jotain, oli meillä mukavaa, ja saimme höpsötellä ja seikkailla ja tehdä ruokaa ja leipoa ja sen sellaista, ja Haltiapoika on ihan hyvää seuraa silloin kun minulla on huono olla, se osaa käyttäytyä, ei yleensä pahenna oloani niinkuin moni muu tekisi. Ja vaikka aina ei olekaan niin mukavaa ja helppoa, niin silti on lohdullista, turvallista ja rauhoittavaa olla sen seurassa.

Siksi nyt pelkäänkin, kun jäin taas yksin kotiin, pelkään entistä enemmän. Yksinäisyyden kupla paksuuntuu ympärilläni, suurenee mutta pienenee, ahdistaa minut pienempään ja tiukempaan myttyyn, pitää maailman kuitenkin kauempana, tummenee, romahtaa niskaani. Nykyään yksinäisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen. Pahaenteiseltä.

Taas piti pidätellä itkua koko matka juna-asemalta bussilla kotiin (enkä itse asiassa koko ajan edes onnistunut pidättelemään, mutta onneksi oli iso huppu eikä ihmisiä muutenkaan kiinnosta). Niin kovin yksin.

Koti on kiva, Olen kaivanut jokusen Halloween-koristeen jo esille, koska ylihuomenna on lokakuu!

Miss Chaos dataa.

Ja voisin vielä kirjoittaa siitäkin, kuinka hankalaa välillä on, hankala ymmärtää ja olla yhdessä, tahtoisin puhua siitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta en siltikään voi kirjoittaa siitä täällä.


Olen käynyt kaksi kertaa terkkarilla, ensi perjantaina on uusi aika, ehkä jo pian pääsen mielenterveyspuolella jollekin, psykiatriselle sairaanhoitajalle kai.



Hävettää myöntää kuinka paljon minua eilen ahdisti hyvän elokuvan jälkeen. Jäi pahaenteinen olo siitäkin, sellainen etten voi luottaa itseeni enkä kehenkään muuhun enkä maailmaan enkä luonnolliseen järjestykseen ja pelko jäi kalvamaan, nakersi niin etten pystynyt sitä mitenkään sanoiksi pukemaan tai muutenkaan ilmaisemaan, makasin vain ja yritin hengittää taas kuten aina.

Ei minua ennen vaivannut elokuvien mielikuvat ja ideat ja pahaenteisyydet ja ennustukset ja aiheet eikä minua hetkauttanut kauhu tai gore tai ahdistavuudet. Olen tullut niin kovin herkäksi kaikelle. Herkkä imemään vaikutteita itseeni, herkkä päästämään asiat liian syvälle sisimpääni. En tiedä miten estää sitä enää. En tiedä mihin kaikki suojukseni ovat kadonneet, murtuneet ja rapistuneet tuhkana tuuleen, ja miksi?


En vain ymmärrä miten en pysty pääsemään täältä helvetin kuopasta, olenhan päässyt ennenkin, miksi se nyt on niin ylivoimaista, miksi epätoivo kuiskailee takaraivossani vaikka haistatin sille paskat jo aikoja sitten, miksi epävarmuus ja paranoia ja itseinho hiippailevat taas mieleni kartanon pimeissä nurkissa, mistä tämä kaikki tulee, ja miksi, ja miksen pysty pysäyttämään sitä enää, mikä salaisuus minun kartanoni kellarissa piilee, miksen uskalla laskeutua pitkiä jyrkkiä portaita, miksi yritän vältellä itseäni, totuuksia, miksi yritän turruttaa kivun, miksen vain jaksa enkä pysty enkä uskalla enkä ymmärrä?






Pyydän anteeksi tätä tekstiä, tällä tavalla minä kaiken juuri nyt kuulen päässäni, tällä tavalla minun ajatukseni juuri nyt toimivat. Myös musiikki kuulostaa vääränlaiselta.

Hells bells

Yritän välttää itkukohtausta, taas, tänäkin iltana, se painaa kyllä rinnassa niin, että on hankala hengittää, mutta pelkään, että jos annan sen tulla, se ei koskaan lopu, tai jos loppuukin siitä jää vain entistä kurjempi olo päänsärkyineen ja kirvelevine silmineen ja jäykkinen niskoineen. Sitten ainakin olisin niin uupunut, että nukahtaisin. Nyt en uskalla mennä sänkyyn.

Kuuntelen suloista ja iloista harppumusiikkia, mutta se ei auta. Ei tähän kasvavaan pelkoon.

Päivät ovat helppoja, mukavia, koulussa on kivaa, tunnen eläväni, grafiikka on omituista, monimutkaista, työlästä, turhaa, mutta mielenkiintoista ja mukavaa puuhastelua. Päivällä en murehdi ongelmiani ja elämääni ja itseäni ja yksinäisyyttäni ja kasvavaa paranoiaani. Päivällä en pelkää typeriä juttuja.

Joskus se tulee vasta yhdeltätoista illalla, joskus jo seitsemältä, mutta pelko ja ahdistus tulevat kyllä. Joka ilta nykyään. Pelkään ihan hemmetisti sitäkin, että torstaina kun Haltiapoika tulee tänne, en osaa olla, vikisen ja äyskin ja angstailen vain, en minä halua. En halua. Minun pitäisi olla kivaa seuraa ja ihana ja rakastettava.

Päiväsaikaan maailma on raikas ja mielekäs, olen elossa ja olemassa, ihminen. Voin nähdä kauneutta auringonvalossa, istua ulkona syksyssä, pitää itseänikin sievänä, miettiä mukavia juttuja ja jopa sanoa ääneen hassuja juttuja, niin että saan muut naurahtamaan hieman, ja se on kovin helppoa, se tulee luonnostaan, olen suorastaan pirtein ihminen koko huoneessa. En ymmärrä.

En tarvitse huolikiveäni päivällä, vaikka kuljetankin sitä taskussa varmuuden vuoksi.

Odottelen, koska uudet hiusvärit tipahtavat postilaatikkoon. Tulkaa jo! Onpahan ainakin jotain positiivista, mitä odottaa.

Viihdyn koulussa, se on ainoa asia, mitä jaksan tehdä ja teen mielelläni nykyään. Vaikka kuuden tunnin päivän päätteeksi olenkin aivan uuvuksissa, enkä jaksaisi mennä vielä illaksi uudestaan hommiin, tavallaan silti toivon, että voisin vain olla siellä koko ajan. Siellä on mielekästä tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona, opin uusia jänniä juttuja, saan ruokaa.

Illat kotona ovat ihan kamalia. En jaksa siivota, tosin ruokaa teen joka ilta, koska olen saanut vihdoin taottua kallooni sen, kuinka tärkeää syöminen on henkisenkin hyvinvoinnin kannalta. En valvo yömyöhään vaikka ahdistaakin, koska olen myös oppinut sen, että elämä nyt vain on helpompaa, kun nukkuu. Ja haluan joka tapauksessa nousta aamulla kouluun. Elämälläni ei ole muutakaan sisältöä.

En missään nimessä halua nyt vajota niin syvälle tänne mustaan mönjään, etten jaksaisi enää mennä kouluun. En enää ikinä tahdo olla pitkillä sairaslomilla, maata kotona, koomata samassa paskassa päivästä toiseen kunnes ei enää muusta tiedäkään. Ei enää ikinä.

Laatan ensimmäinen syövytysvaihe valmiina, huomenna koevedostus ja sitten lisäyksiä laattaan. Päätin olla uskalias ja laittaa kuvia parista työvaiheesta, omasta kädenjäljestäni, hui!

Aah blogiin kirjoittaminen auttaa niin hyvin. Itku tuntuu rinnassa yhä, mutta ei enää tunge väkivalloin ulos suusta ja silmistä. Yritän vain hengittää. Mennä nukkumaan. Olla miettimättä sairaita uusia pelkojani.

Huomenna tuntuu taas ihan absurdilta muisto siitä, kuinka paljon illalla ahdisti. Illalla tuntuu taas käsittämättömältä muisto siitä, miten hyvä olo päivällä oli. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Perjantaina on uusi terkkariaika. Kerroin sille eilen paljon kaikkea, yritin kertoa hyvin, niin että se ymmärtää, ja osasinkin kai. Pääsen varmaan psykiatriselle sairaanhoitajalle pian. Mutta perjantaina ensin uudelleen terkkarille, täytin kyselyitä, taas se iänikuinen masennustesti, yritin kaivella vanhoja lääkärinlausuntoja, ainoa jonka löysin oli vuodelta 2009. Ehkäpä terkkarin pitää sittenkin pyytää Rovaniemeltä tietojani. En edes muistanut kertoa siitä, kun olin hullujenhuoneella, se on tärkeää. Äkkiä nukkumaan, ajatukset aloittavat tämän kiihdytysajonsa, yritän makoilla lämpimässä peiton alla ja vain hengittää.

Quest for peace

Vaikka minä itkinkin sillä tavalla niinkuin silloin ennen aina - tiedättehän, sellaista rumaa itkua, niin voimakasta, että ääntä ei tule ulos, koko vartalo jännittyy, suu on auki mutta ääntä ei kuulu, paitsi välillä säälittäviä vinkaisuja, naama rutussa, nenä täynnä räkää - vaikka se pelätty sellainen itku löytyy minusta taas, ja vaikka nukuinkin itkunjälkeistä uupunutta päiväunta, ja vaikka tuijotinkin kasvot tyhjinä ruutua, sain silti lopulta lähdettyä ulos. Olin suunnitellut edellispäivästä asti kävelyretkeä. Ja minä tein sen.

Kävelin samaan suuntaan, missä minun puistoni on, mutta jatkoin risteyksestä eteenpäin, en vasemmalle. Haistoin lehmiä, näin vanhan maatilan, ja jopa kauniita puita, ei vain ruskeita, vaan myös keltaisia ja oransseja. Tuuli pohjoisesta, mutta se oli sivutuuli sänkisten peltojen yllä, ei piiskannut kasvoja meno- eikä paluumatkalla. Ja vaikka se palelikin, tunsin, että antaa palella, ei minua haittaa.

Löysin puita. Olin lähtenyt etsimään puita. Kokonaisen metsän löytäminen olisi ollut parasta, mutta pienikin määrä puita, juuri tarpeeksi, ettei kukaan tiellä kulkija näe minua istumassa kivellä, se riittää.

Etsin mielenrauhaa puista, pehmeästä sammalesta, kivistä, tuulesta, ja se löysi minut.

Kotimatkalla jo ilta hämärtyi. Kotimatkalla olin juuri sopivan nälästä heikko, että takapihalta napattu omena oli paras asia maailmassa, ja oman kodin lämpö tuntui suloiselta, vastaanottavaiselta ja rentouttavalta. Juuri sopivasti.

Ja vaikka minun kasvoistani näkeekin, että niiden takana asuu taas se itku, kaikki on ihan hyvin.






Aamulla on aika terveydenhoitajalle. Siltä voin kysyä neuvoa. Mitä tehdä kun tyhjyys ottaa jälleen vallan? Kenen puoleen kääntyisin? Terkkarilta löytyy yhteyksiä ja puhelinnumeroita. Joku auttaa. Joku ehkä auttaa.

Trying hard to be someone, in return you end up hollow

On taas hankala kirjoittaa. Nukuttaa. Asiat mietityttää, asiat joista en uskalla kirjoittaa. Ja raha-asiatkin edelleen, vaikka etenevätkin. Sentään opintotuki tulee ensi kuussa, vaikka eihän se riitä edes vuokraan.

Kyseenalaistan itseni, pystynkö luottamaan? Pitäisikö luottaa järkeen vai tunteisiin, ei kumpaankaan, ei missään asiassa, ei koskaan. Intuitio ei kerro mitään. En edes viitsi yrittää katsoa korteista pienintäkään kysymystä. Ne heijastavat minun mieltäni, enkä minä luota siihen. Eikä keneltäkään voi kumminkaan kysyä. Olen taas loukussa vankilassani, jonka pelkään murenevan, tai vain esittävän murenemista, tai sitten se ei teekään mitään, mutta kuiskailee juoruja, uhkailee tekevänsä.

Iltaa kohti epätoivo nousee taas. En luota minuun enkä muihin, en sanoihin enkä tekoihin, katoan yksinäisyyteen mieluummin, en halua puhua kenenkään kanssa, en jaksa kiinnostua, ja turha yrittää. Ihmiset ovat vain niitä. Tosiystävyys ja tosirakkaus ja vettä sakeampi veri, en minä tiedä, tuntuvat kovin kaukaisilta, kaikki on poistunut minusta. Taas.

Niitä sellaisia tuttuja ajatuksia nousee jälleen, jonkinlainen synkän katkera välinpitämättömyys, mieleni tekisi jakaa ihmisille ympärilläni kurjuutta ja vihaa. Tahtoisin tuhota ja satuttaa, viis veisata. Ehkä jaettu paska olisi puolikas paska? Vaikka eihän se ole.

Kolhaisin itseni viime viikolla polkupyörään. Mustelmat pitää aina kuvata.

En minä kyllä koko ajan ole synkissä aatoksissa. Mutta epävarmuus ja välinpitämättömyys kummittelevat minulle jo päiväsaikaankin.

Keskiviikkona vain makasin ja oli kipeä ja voimaton olo, olin tekemättä mitään, tosin kun seinät alkoivat kaatua päälle, puin ja menin kirjastoon,

Välillä tralalalalaa jee syksy jee kaikki.

Perjantaina aamulla kouluun kulkiessa oli ihan kivaa.

Jotenkin koko perjantaipäivä muuttui kurjuudeksi hyvin pian.

Lauantaikin alkoi hyvin, jaksoin sitten kuitenkin pukea ja meikata ja lähteä kaupungille tuhlaamaan käteiset, jotka jäivät yli viime viikonlopun matkakassasta.

Olo oli koko päivän mitä mainioin! Olin niin vahva, kaunis, oma itseni, tietoinen maailmasta, tyytyväinen. Ihan liekeissä kaikesta.

Olin aivan tuhannen mielissäni ostoksistani.

Rasia Tarot-korteille.

Vihdoinki oma kuukivi.

Täydellinen huolikivi, toiselta puolen kupera ja toiselta kovera, juuri käteen sopiva, rauhoittava. Mielen puhdistaja ja vapauttaa pakonomaisen ajattelun. Siltä se tuntuikin kun bussipysäkillä melkein paniikki otti vallan ja kivi kädessäni kuumeni ja kuumeni, kuin olisi imenyt ahdistusta itseensä. Fluoriitista täytyy ottaa joskus parempia kuvia, se näkyy niin kauniisti läpi ja kaikki sävyt ja ooh. Tosin en näköjään saanut nyt yhdestäkään kivestä oikein hyvää kuvaa. Äh.

Juuri kaikkea mitä Kuukorennosta olinkin lähtenyt etsimään.

Koko hyvä päivä on nyt illassa ja ahdingossa ja ahdistuksessa.



Olen niin helvetin pettynyt itseeni.

Succulent

En taatusti tee ensi viikonloppuna yhtään mitään! Möhöän vain kotona ja katson juuri sopivia syksyleffoja ja poltan kynttilöitä ja juon teetä. Ei hemmetti kun on rankkaa viilettää menemään jossain jatkuvasti. En ole tottunut moiseen. Ei jaksa.















Toivoin niin kovasti, että olisin lyhyellä Ivalon matkalla ehtinyt käydä kuvaamassa ruskaa ja hiippailemassa metsässä. Jouduin pettymään. Sen sijaan ahdistuin tuntemattomien humalaisten ihmisten keskellä Haltiapojan tädin synttärijuhlissa. Paniikkikohtaus.

Kyllä, katkeruus kirvelee vieläkin. Meni jotenkin hukkaan koko viikonloppu. Tulee niitä uusia syksyjä, mutta en tahtoisi silti hukata elämästäni enää yhtään viikonloppua tai viikkoa tai päivää tai tuntia ahdistuksen kanssa hengailemiseen. Vaan eihän se niin helppoa ole.

Istuin sivuhuoneen nurkassa katselemassa tätä pupuveturia kun mustuus ja pelko alkoivat hiipiä rintaan.

Itse asiassa alan hieman huolestua. Olen taistellut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa... en edes tiedä kuinka kauan. Minulla on selviä muistikuvia jo alle kouluikäisestä asti, muistikuvia pelosta, tärinästä, kuvotuksesta, kuristumisen tunteesta, ja siitä suuresta salaisuudesta, jota en koskaan aikonut kertoa kellekään. Että minä pelkään.

15-vuotiaana minä vasta todella ymmärsin, mistä on kyse, ja siitä asti olen tehnyt niin hemmetin paljon työtä tämän eteen, jotta pystyisin olemaan oman itseni herra, jotta pystyisin elämään normaalisti, jotta en jäisi elämästä paitsi pelon takia.

Luulin jo onnistuneeni.

Ei kauankaan ole siitä, kun kohtauksien välillä saattoi olla viikkoja, jopa kuukausia. Ja nyt ne ovat lähes päivittäisiä. En ole todellakaan samassa pisteessä kuin silloin... Pahimpina aikoina sain ties kuinka monta kohtausta päivässä enkä tuntunut pystyvän yhtään mihinkään. Ikinä. Koko tulevaisuus näytti olevan täynnä pelkkää kauhua ja kipua. Ei. En minä siellä ole, enkä tule enää ikinä olemaankaan, tiedän kyllä sen.

Mutta huolissani minä olen. Taitaa olla aika hakea taas ammattilaisapua. Luulin jo pärjääväni ilman. Mutta nyt minäkin olen muuttunut niin paljon, että ehkäpä avusta voisikin olla tällä kertaa oikeasti apua, ei vain "apua". Ehkä osaan työstää asioita eri tavalla, avata sille auttajallekin, kysellä. Ehkä.

Päätin alkaa merkitä kalenteriin, kuinka usein niitä kohtauksia nykyään oikeastaan tuleekaan.

Kyllästyttää ihan helvetisti tämä olojen kanssa edes takaisin sahaaminen, tahtoisin vain ja ainoastaan edistystä, takapakit ovat ihan perseestä!!

Eilen koulussa vaihtui maalausjakso grafiikkajaksoon.

On huono olo, en tiedä onko minulla flunssa vai ei. Välillä on ja välillä ei.





Kaipaan iskälään. Voisin olla siellä vaikka kaksi viikkoa nyt heti. Onneksi ensi kuussa on syysloma.