Näin viime yönä paljon unia. Olin vieraana Ruotsin kuningasparin talossa ja leikin heidän kissanpentujensa kanssa. Olin jäniksenä avaruusaluksessa ja yritin saada selville kuka mukana olijoista olikin muodonmuuttaja-alien, joka aikoi tappaa kaikki. Työnsin American Horror Storyn Coven-tuotantokaudessa olleen Madison Montgomeryn kurkkuun vanhasta Nokian puhelimesta kyhäämäni pommin. Etsin jossain Limingassa latoa tai hylättyä taloa tai jotain, tai sitten en etsinyt. Olin mustahiuksinen nuori nainen, jota ällöttävä vanha mies kidutti kamalilla tavoilla, teki vartaloni täyteen arpia ja mustia tatuointeja, jotten koskaan unohtaisi, sitten päästi minut menemään ja stalkkasi minun taloani, elin koko ajan pelossa ja hysterian partaalla tarkistin lukkojani ja selustaani, hädin tuskin uskalsin lähteä ulos, kasvonikin olivat täynnä arpia ja kuvottavia tatuointeja, olin niin täysin totaalisen yksin, kuin vain voi ihminen olla, enkä koskaan päässyt sen miehen tuijotuksesta eroon.
Aivoni ovat tehneet niin paljon töitä koko yön. Niin paljon erilaisia tunteita ja tapahtumia. En ymmärrä vielä kaikkea, ja miksi juuri näitä asioita. Mutta jokainen unenpalanenkin on tärkeä, jokainen sekava öinen uniajatus on tärkeä, jollain tavalla.
Aamulla heräsin siihen, kun sisäpihan suurta mäntyä sahattiin alas. Ensin pitkään jatkunut moottorisahan murina, sitten äänekäs rysähdys. Nyt ei ole enää näkösuojaa ikkunani edessä, ja tuntuu, että kaikki naapurit näkevät tänne. Auringon porotus ikkunasta sisään vain ärsytti minua, joten suljin sälekaihtimet. Aurinko yrittää kutsua minua ulos, elämään, mutta minua vain väsyttää ja vituttaa. Ja sitten sekin, etten jaksa mitään vituttaa entisestään.
On niin paljon juttuja joita haluaisin tehdä. Pelkästään tämän päivän aikana olen keksinyt ainakin kolme supersiistiä aktiviteettia, joista yhtäkään en voi/jaksa/uskalla toteuttaa. Niin paljon hienoja käsitöitä ja taideprojekteja, jotka tahtoisin toteuttaa. Niin paljon tietoa ja taitoja, joita tahtoisin tutkia ja oppia ja löytää. Niin paljon cooleja seikkailuja, joihin tarvitsisin tietynlaisia cooleja ihmisiä mukaan. Niin paljon kaikkea elämää, jota en jaksa lähteä etsimään.
Joka päivä mietin, että ehkä sitten kun... jotain. Sitten kun en enää pelkää? Luulen, että pelko on jo erottamaton osa minua. En tiedä, mihin pelko loppuu ja mistä minuus alkaa. Sitten jonain päivänä, kun ruumiini mätänee maan sisällä, pelko on se vihoviimeinen, henkäys, joka siellä maatuu. Liha ja luut katoavat ennen pelkoa. Tuntuu, että mikään ei ole voimakkaampaa.
Ehkä onkin. Mutta pelko ainakin osaa vakuuttavasti uskotella minulle, että se on suurin ja mahtavin asia maailmassani.
Odotan järjettömästi, täysin mieltä vailla sitä maagista hetkeä, että uskallan. Sellaista hetkeä ei tule. Jos pelko joskus hälveneekin, se tapahtuu niin hitaasti, etten edes huomaa mitään. On se kyllä jo alkanutkin hälvetä, ehkä, pikkuisen, tai sitten vain kuvittelen. Hädin tuskin huomattava rohkeus, pienenpieni, jossain syvällä syvällä. Ihmiset jankuttavat minulle sitä, kuinka rohkea olen. Niin rohkea! Sanovat, että uskallan olla oma itseni ja uskallan olla sosiaalinen ja uskallan sitä ja tätä. En minä tiedä mitä ne puhuvat. Kai minä sitten jotain uskallan, tai ainakin osaan esittää uskaltavani. Rohkeus on ehkä jotain, joka pitää feikata niin kauan, että lopulta huomaa, ettei se enää olekaan feikattua.
Järjettömästi kuvittelen, että jokainen uusi typerä kamala elämänmuutos tuo mukanaan jonkin maagisen herätyksen, suuren muutoksen, joka nostaisi minut täältä horroksesta jollain upealla tavalla. Ihan kuin elokuvissa? Taidekouluun lähteminen ei tehnyt sitä. Eikä mihinkään muuhunkaan ryhtyminen ennen sitä. Yritän, käytän jokaisen voimanrippeeni, yritän kuukausia olla niin sosiaalinen ja elävä kuin suinkin kykenen. Sitten ne viimeisetkin voimat hiipuvat, raavin kuopan reunoja verisin kynsin, mutta en voi estää painovoimaa vetämästä minua alas. Saatanan saatana, no istutaan nyt sitten taas täällä kuopassa. Huhuu, seinät kaikuvat. Onpa tylsää, jaksaisinpa kiivetä ylös. Huhuu, ja kaiku vastaa.
Jos hyvin käy, joku ylhäältä kaukaa kaukaa huutaa "tule nyt ylös sieltä kuopasta tuo on ihan naurettavaa pitää vain katsoa elämän valoisia puolia ja ajatella positiivisia ajatuksia kyllä sitä ennenkin jaksettiin!"
Mietin tässä, mitä tapahtui sata vuotta sitten sellaisille kuin minä, vaikkapa jossain Lapin pikkukylissä. Niille, joille ei osattu tehdä mitään. Sanottiin kylähulluiksi. Naurettiin tai pelättiin. Suljettiinko niitä johonkin? Oliko niitä paljon? Kuolivatko ne nuorina hämärissä olosuhteissa? Eikö niistä puhuttu? Hävettiinkö niitä?
Millainen minusta olisi tullut niissä olosuhteissa? Olisinko enää hengissäkään?
Voi luoja että kiehahtaa joka kerta kun sanon, ettei asia x auta minua laisinkaan, eikä myöskään asia z, ja sitten seuraa väistämätön kysymys "no kerro mikä auttaa". Minun pitäisi tietää, minähän olen minä, se joka tässä kuoressa asuu. Minulla pitäisi olla vastauksia ilmeisesti.
Jos tietäisin, mikä minua auttaa, olisinko enää täällä helvetin kuopassa?! Valuisinko tänne aina vain uudestaan?! Enkö olisi jo kauan aikaa sitten hyödyntänyt tämän maagisen avun, joka olisi parantanut kaiken, ja elänyt onnellisena elämäni loppuun saakka!!?
Tylsä, tylsä, tylsä, tylsä. Ei jaksa ei jaksa ei jaksa ei jaksa. Tumblrssa kehotetaan menemään joka päivä peilin eteen hymyilemään ja sanomaan itselleen kuinka upea ja täydellinen ja rohkea onkaan. Joo. Menisin. Ehkä se auttaisi. En viitsi. Mitä väliä. Ruoka maistuu paskalle mutta suklaa ei. Haluan kertoa mutta en halua puhua enkä halua että kukaan saa tietää. En halua että joku katsoo minua silmiin ja kysyy ja on myötätuntoinen. Haluan huomiota ja haluan istua korpikuusen kannon alla niin kauan että sammal kasvaa päälläni. Haluan elämää mutta haluan jäädä sänkyyn ikuisiksi ajoiksi. Haluan tuntea jotain mutta haluan oksentaa koko minuuteni tästä tomumajasta ulos. Haluan kärsiä kauniisti ja taiteellisesti ja romanttisesti, dekadentisti, elegantisti. En halua mähötä kuvottavasti ja säälittävästi.
En muista kertoneeni tästä pitkään aikaan, joskus vuosia sitten kyllä maininneeni blogissa. Sairaasta halustani romantisoida hulluutta, kärsimystä ja rappiota. Jokainen paskassa elävä, jokainen kuoleman porteilla kolkutteleva, jokainen ikuisesti tuhoontuomittu, niitä minä janoan. Olisinpa yhtä hajalla, yhtä pohjalla, yhtä tuholta löyhkäävä.
Osaisinpa jo lopettaa kirjoittamisen, ennen kuin se vie minut mukanaan ja kerron kaiken, ihan liikaa, tunnustan, murrun. Onneksi kauhu jo kolkuttelee rinnassa ja painaa keuhkoja.
