Wow such bright many color

Niin, värit tosiaan... taas... tuntuvat joltain.

Ja minulla on aika monta kuvaa eilisestä.

Hienot lakanapainaumat kynsissä oho.


Tykkään siitä kun kulmakarvat mätsäävät tukkaan, varsinkin ihmisillä, joilla on epäluonnollisen värinen tukka. Mutta laitan omiini yleensä mustaa, koska ne ovat luonnostaan melkein mustat, ja vaikka nytkin oli vihreää, ei se kauheasti sieltä mustan seasta erotu. Enkä millään viitsi sheivata kulmakarvoja kokonaan pois, pyh.








Ja nukuin aamupäivällä vähän aikaa. Ja kävin lääkärissä. Ja hain apteekista melatoniinia nukkumiseen ja beetasalpaajia, joiden pitäisi auttaa paniikkioireisiin olematta rauhoittavia ja koukuttavia. Tosin jos on matala verenpaine, niin kuin minulla, ne voivat aiheuttaa huimausta ja jopa pyörtymistä. En kyllä syö niitä joka päivä vaan vain tarvittaessa, joten en huolehdi nyt liikoja. Lääkäri ei oikein osannut muuta, enkä oikeastaan tiedä, mitä muka odotin. Mitäpä se voisi tehdä? Nukuttaa ihan armottomasti, mutta ei saa nukkua päikkäreitä, nyt haluan parantaa unirytmin. Otan ehkä yhdeksän aikoihin melatoniinin. Ja huomenna pitää herätä super aikaisin, koska juna lähtee kahdeksalta yyh.

How charming

Huisin jännittävät tarinat mummoyöpaidassa aamuviideltä.

Mutta olkoot.


Nytpä kello onkin jo puoli kahdeksan, enkä minä näköjään aio nukkua ennen lääkärille menoa. Voin kertoa jo nyt, että idea on huono, eikä siitä mihinkään pääse. En tiedä, mitä koko lääkärireissusta on tulossa. En tiedä, mitä aion sanoa. Enkä tiedä, miksi tämä tee maistuu näin pahalle.

Minusta tuntuu, että näen öisin painajaisia, joita en vain muista. Heräilen hikisenä ja ahdistuneena, välähdykset pelosta kummittelevat mielessäni, mutta en saa niistä otetta. Alitajuntani puuhailee jotain, jotain suurta, ja se pelottaa minua. En jostain syystä pysty antamaan periksi, pelkään sitä niin kovin, en tahdo nukkua enkä tahdo vajota ajatuksiin enkä tahdo olla paikallani hiljaa rauhassa. En voi loputtomiin vältellä sitä, mutta yritän silti.

Tämä on niin perseestä. Taas kerran.

It can't rain all the time

Olisiko taasen vaikka niitä asukuvia.


Viime viikolta.

Tuo harmaa tunikajuttu jossa on meshiä helmassa oli yksi niistä kolmesta asiasta jotka tilasin itselleni joululahjaksi Sheinsidelta. Mukava ja pehmoinen ja hyvin kerrosteltavissa.

Lolitaa -20 asteessa.

Ja jotain nukkumisenvälttelyhömppää yöllä kahdelta kun ahdisti ja tylsistytti ja oli ihan helvetin yksinäistä.

Ja...

Olen ostanut tuon Milky Planet -replican muutama vuosi sitten käytettynä halvalla joltakin. Halusin selvittää, miltä tuntuisi pitää jotain ylisöpöä supersweettiä, mutta pian selvisi, että tunnen itseni vain hölmöksi. Mekko on minulla edelleen jossain lojumassa. Ja nyt sitten piti kaivaa se vielä kerran esille, ja yritin käyttää sitä mustan kanssa. Tunsin edelleen itseni hölmöksi. Selväksi tuli.

Myyn sen vaikka 20 eurolla jossain jos joku suinkin kehtaa replicaa ostaa, heti kun saan aikaiseksi. Olisi myös vaaleanpunainen Bodylinen mekko sekä hame menossa myyntiin. Kenties muutakin.




Joku voisi kysyä, mistä näitä asukuvia sikiää, kun en edes käy missään, hädin tuskin poistun kämpästä, joten miksi vaivautua pukeutumaan? Noh, totta totisesti, kaksi näistä asuista on vain kaupassa käyntiä ja yksi kävelylle menoa ja yksi yöllistä kotona hengailua varten. Tai siis, tietenkin, en minä kauppaa tai kävelyä varten ole pukenut ja meikannut, vaan itselleni. Piristykseksi. Että olisi tekemistä. Että olisi ihmismäinen olo edes välillä. Etten möngertäisi vain yöpaidassa ja aamutakissa menemään.

Innostaisi kovasti hankkia pitkästä aikaa uusia lolitajutskia, mutta eihän minulla tietenkään ole oikein varaa. Vuonna 2014 olisi ollut varaa vaikka kuinka paljon, mutta juuri silloin ei niin innostanut. Pyh ja pah.

And the road gets tough, I don't know why

Aivan hemmetin suuri tarve vain antaa periksi ja luovuttaa ja heittää pyyhe kehään ja lusikka nurkkaan ja hanskat tiskiin ja nostaa valkoinen lippu. Ei, ei tästä tule mitään eikä ole ikinä tulossakaan. Antaapa olla. Paskaakos tässä sitten enää yrittää.

Mutta kysymys kuuluukin, että mitäs minä sitten teen? Okei, olen luovuttanut, unohtanut koko kaiken, lähtenyt maitojunalla kotiin ja... niin? Istun 50 vuotta jossain laitoksessa? Eristäydyn metsän keskelle kuolemaan nälkään ja kylmään johonkin telttaan?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Ei saisi olla niin ankara itselleen JOOOO KYLLÄ.

Pitäisi olla armollinen ja antaa aikaa ja jaksaa yrittää aina vain uudestaan. Ei saisi soimata itseään jokaisesta takaiskusta ja väistämättömistä taantumista. Ja luin tänään sellaisenkin nerokkaan lauseen, jonka suomentaisin löyhästi niin, että toipuminen ei ole entiselleen palaamista, se on kokonaan itsensä uudelleen rakentamista.

Joojoo ja onhan se ja totta kaikki se positiivinen elämänasenne ja valoisa tulevaisuus ja negatiivinen energia jota houkuttelen puoleeni ja itsensä rankaisemisen turhuus ja kaikki. En vain jaksa juuri nyt. En jumalavita jaksa.

Voin vain hiljaa sisäisesti räjähtää raivosta kun äiti huokaisee puhelimessa kärsivän kuuloisesti ja sanoo nimeni ja voivoi. Tiedättekö, voivoi minua parkaa, voivoi. Huokaus ja voivoi.

Torstaina olin kävelyllä ja sain sen päättäväisyyden päälleni hetkeksi. Olin jo ihan unohtanut miltä se tuntuu, olla voimakas ja rohkea ja päättää että perkele täältähän minä nousen kuten aina ennenkin eikä mikään mahti maailmassa ole minua estämässä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hitsinpimpulat, sepäs tuntui hyvältä, adrenaliini virtasi suonissa ja olin melkein rohkea, melkein. Vaan eivät sellaiset kohtaukset kauaa kestä. Haalistuva muisto torstain kävelyreissusta ja samat turhat kehää kiertävät ajatukset toivottomuudesta ja turhuudesta, plaahplaahplaah. Tiedän, että se toinen minä, se coolimpi, onhan se tietenkin olemassa, ei se mihinkään katoa, joskus vain tämä vähemmän jännä tunkee sille jauhot suuhun jotenkin kummasti, joskus vain tämä valehtelija joka kuiskailee "idiootti, kuvottava, et ole mikään etkä kukaan", joskus se jostain ihmeen syystä ottaa vallan. Tiedän vallan mainiosti että kun makaan peiton alla itsesäälissä velloen, se paskiainen valehtelee. Voisin yhtä hyvin olla tuolla jossain valloittamassa maailmaa. Mutta jotenkin nyt vain on niin että se valehtelija päässäni osaa toisinaan olla hyvin voimakas ja vakuuttava ja karismattinen, vähän kuin Hitler. Aika usein sillä oikealla minällä ei ole voimia pistää vastaan.

En tiedä enää. Niin tekisi mieli vain unohtaa kaikki. Mutta kun mitä sitten? Miten voisin elää itseni kanssa, tietäen, että se toinen, parempi minä, se asustaa vielä jossain syvällä kellarissa seinään kahlittuna ja turpa ruvella koska valehtelija sai vihdoin mukiloitua sen kokonaan hiljaiseksi. Mitä sitten? Ei sitä voisi paeta koskaan. Enkä minä todellakaan aio noin ärsyttävän asian takiakaan ihan niinkuin kokonaan lyödä niitä hanskoja tiskiin, tiedättehän, nirhata itseäni. Ehei.

No mutta istun kai sitten vielä muutaman viikon kuunnellen kämppäni hiljaisuutta ja omia typeriä ajatuksiani ja yksinäisyyttä ympärillä ja kissan hurinaa ja särkyvää emon ääntä puhelimesta. Kun voivoi. VOIVOI.

Keskiviikkona on hoitaja. Torstaina lääkäri. En tiedä mitä sanoa niille. Mieluusti olisin sanomatta sanaakaan silkasta ilkeydestä, mutta kun en minä oikeasti ole ilkeä, se valehtelija vain käskee minun olla ilkeä.


Niin kuin Haltiapojallekin. Emolle. Kissalle. En minä oikeasti ole ilkeä ihminen, enkä osaa pyytää anteeksi, en mitenkään pysty selittämään. En minä oikeasti ole ilkeä, kylmä, tunteeton, ruma, typerä, julma raivotar.

Kaikki muistikirjani vuodesta 2009, kolme niistä täynnä, uusin ihan alussa. Pienenevät ja ohenevat, kirjoitan niihin yhä harvemmin. Mutta nyt minä yritän tosissani. Täytyy kirjoittaa. Must write. Täytyy kertoa jollekin. Edes jotain. Vaikka sitten tyhjälle paperille. Täytyy yrittää auttaa itseään, koska ei minua kukaan muukaan voi auttaa.

Edge of the World

Siitä miitistä viime lauantaina. Sain jostain syystä sellainen inspiksen, että pitäisi tehdä jotain vähän värikkäämpää ja omituisempaa, joten kaivoin esille Bodylinen hameeni, jonka olin jo muka hylännyt myyntiin menevien pinoon. Onneksi en saamattomuuttani ole vielä laittanut mitään myyntiin. Yritin saada aikaiseksi jonkinlaista punk lolitaa, koska skottiruutuinen bleiserini vain niin hyvin sopii sellaiseen.

Tässä edellisen illan suunnitelma:

Kenkävalinta oli ongelma, kun säähän ei oikein käynyt korkkarit, mutta kun asu oli muutenkin omituinen, päädyin ysäriklopoihin. Huomatkaa pinssit, kisu ja Saksikäsi.

Kaivelin kaiken vaaleanpunaisen pikkukrääsän esille, Riesan miehinen ego kärsi.

Ja sitten meikkikuvaa aamulla ennen lähtöä, sain suurta mielihyvää siitä, että kynnet mätsäsivät peruukkiin. Niittipanta vielä puuttui.

Ezeein kanssa yhteiskuva, koska kaimat. Tämä on hänen kännykästään. Siellä kahvilan kellarissa oli kyllä aika pimeät kuvausolot, mutta ulkona satoi räntää.

Nämä loput kuvat on ottanut Rosalia, joka olikin nopea postaamaan niitä foorumille. Sain kerrankin miittikuvat jo muutama päivä miitin jälkeen. Nyt jäi ryhmäkuva kyllä ottamatta.



Postauksen hömppäosio loppuu tähän, jatka lukemista vain, jos kinostaa tekstiseinä oloista.



Pakko avautua. Hävetti miitissä niin paljon, kun olin ihan hermostunut. Aamupäivällä bussissa matkalla Ouluun sain jonkinlaisen paniikki-/ahdistuskohtauksen, se meni jo ohi, sitten menin ennen miittiä kirpparille ja siellä se iski uudestaan, ja meni taas ohi, mutta sitten miitissä vielä kolmannen kerran. En oikein pysynyt kärryillä keskustelussa koko ajan, kädet tärisivät, ja juuri silloin teimme niitä kivoja kortteja, joihin kirjoitetaan toisistamme mukavia asioita. Onneksi ajatus toimi, ja sain kirjoitettua kaikille mielestäni hyviä juttuja, mutta käsialani oli kyllä melko käsittämätöntä, siis vielä enemmän kuin yleensä (minulla on todella sotkuinen käsiala jos en keskity ihan hirveästi). En halunnut syödä mitään kahvilassa, enkä saanut teekuppostanikaan kokonaan juotua. En muista mitä kaikkea sekavaa olen lörpötellyt hermostuksissani. Tekstasin M:lle, jota olin näkemässä miitin jälkeen, että ääää ahdistaa, ja se vastasi, että voithan lähteä aikaisemmin. Mietin kumminkin, että univelasta tämä varmaan vain johtuu, ja onhan minulla aina ennen ollut niin mukavaa miiteissä, eiköhän tämä mene ohi. Noh, ohihan se meni. Loppuaika miitistä tuntui paljon paremmalta, ja sain todella ihania asioita sydänkorttiini, laitoin sen jääkaapin oveen!

Hävetti kuitenkin. Tuumiskelin, että huomaakohan kukaan, ihmetteleeköhän kukaan. Ja nyt tässä sitä muistellessa alkaa taas tärisyttää ja todellisuus hämärtyä ja kurkussa kuristaa. Huomasin sen vasta nyt, vaikka on tämä olo ollut tässä varmaan jo jonkin aikaa.

Kävin maanantaina hoitajalla ja sitten lääkärissä. Tavallisella lääkärillä, kun sille psykiatrille ei saa aikoja. Se oli oikein mukava nuori nainen, ja kuulemma ensimmäistä päivää töissä tuossa talossa. Meillä oli vain puolen tunnin päivystysaika, ja yritin siinä kertoa viime aikojen oloistani, mikä oli ihan erityisen hankalaa siksi, koska maanantai sattui minulla olemaan sellainen supervauhtipäivä, harvinaista kyllä. Kerroin, että huomenna voi olla jo ihan toisin, vaikka tänään tuntuukin, että olen elämäni kunnossa. Lääkäri tuumasi, että olisi väärin kirjoittaa mitään diagnoosia, sairaslomaa tai lääkettä noin lyhyen tapaamisen perusteella, ja varsinkin, kun ei ole varmaa, miten oloni siitä lähtisi kehittymään. Sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja siihen asti minun pitää vähän kirjata ylös oloja, ahdistuksia, paniikkeja, nukkumista, koulussa käymistä, kenties syömistäkin.

Hoitajan ajatus alun perin oli tuumia, pitäisikö määrätä jotain tarvittavaa, niitä kohtauksia varten, Kerroin kyllä, että olen elänyt niiden kanssa lapsesta asti, ja ollut aina ilman lääkkeitä, ja tuntuisi typerältä nyt hankkia jotain. Olen kehitellyt monenlaisia mielenhallintakeinoja, ja yleensä ne toimivat. Yleensä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Sahan luona heräsin kahdelta hirveään paniikkiin. Nousin istumaan, ja koko kehoni kouristeli. Hengitin hankalasti. Pelkäsin niin saatanasti. Mutta tuumasin, että jumalauta, ei minulla ole tässä aikaa panikoida, tahdon nukkua! Kävin läpi pari juttua, mantrani, joitakin vapauttavia ajatuksia, mielikuvia, ja kas, se meni vartissa ohi. Se oli suuri saavutus.

Koskaan ikinä ei ole noin suuri kohtaus mennyt noin äkkiä ohi, yleensä ne kestävät jopa tuntikausia.

Mutta toisinaan, silloin tällöin, harvoin, tulee niitä kohtauksia, että todellisuus hämärtyy juuri tarpeeksi, jotten enää muista, että on olemassa myös elämää ilman pelkoa. En enää muista, että minulla on vain kohtaus. Ja ne ovat niitä kamalimpia. En muista käyttää kikkojani, en saa niistä otetta, en osaa, on vain kauhu ja kuolema ja kuristumisentunne ja oksetus. Ja ehkä... kenties niitä harvinaisempia tilanteita varten... EHKÄ voisi olla hyvä, jos olisi tietopaikassa jotain mietoa rauhoittavaa.

Vaikka olenkin yliherkkä lääkkeille. Mutta ehkä. Voihan olla, ettei sellaista kohtausta tulekaan seuraavaan puoleen vuoteen, kukapa tietää. Mutta esimerkiksi siellä miitissä minulla ei ollut keinoja rauhoitella itseäni, en olisi pystynyt keskittymään mihinkään mielikuvaharjoituksiin. Jouduin vain odottamaan ja luottamaan, että se menee ohi. Yleisissä paikoissa ylipäänsä on hankalampi saada otetta siitä tilanteesta.



Mutta minäpä en lähtenyt miitistä aikaisemmin. Minäpä en antanut periksi ahdistukselle. Minä jäin, ja lopulta olikin ihan hyvä olo. Siitäs sait.

Frost Moon

Kuvasin tänään videon teekokoelmastani jostain kumman syystä. Oli tylsää. En mennyt kouluun. En ole saanut syötyä juuri mitään koko päivänä. Kokosin kai kolme tuntia typerää lipastoa haettuani Halpa-Hallista uuden ristipääruuvimeisselin, koska vanha oli ties miltä luvulta ja pyöristynyt ja käyttökelvoton. Minun oli tarkoitus tehdä pottumuusia tai jotain, mutta en ole kai sitten ehtinyt, ja nyt kello on taas jo noin paljon, ja epäilen, ettei ajoissa nukkumaan menemisestä tule mitään. Eilen illalla kyllä menin jo puolen yön maissa sänkyyn, mutta eihän se uni tullut.


Niin se video:

Siellä oli -20c joten tuli karvalakille käyttöä. Kerrospukeutuminen onnistui jälleen niin hyvin, että kävellessä tuli kuuma: kaksi toppia, pitkähihainen tunika, neulepaita, neuletakki. Ja tietysti thermolegginssit ja kaksi pitkää hametta ja säärystimet ja moon bootsit.

Lisäsin karvalakkiin cameon, soma tuli. Much green.

Nyt on taas kädet hellinä ruuvaamisesta ja vänkäämisetä tuon tyhmän lipaston kanssa. On se kumminkin ihan jees, ajattelin vielä tuunata sitä jotenkin jossain vaiheessa. Tai siis muuten jees, mutta vain noin puolet kaikista liinavaatteistani sopi sinne...


Yyyh pakko syödä.

Eternity is at an end

Sitten taas kuvasia ettei tarvitse tuota edellisen postauksen tekstiseinää katsella.


Torstain asu kun uskalsin vihdoin käväistä koulussa. Huu, luonnonvalossa otettu kuva!

Perjantain asu kun uskalsin mennä sinne peräti koko iltapäiväksi. Ja se kaulakoru jonka kirpparoin torstaina, tykkään niin kovin.

Eilen oli miitti Oulussa, mutta kerron siitä toiste. Ennen miittiä minulla oli aikaa käväistä kirpparilla keskustassa. Vanha samettinen talvitakkini on ollut monesta paikasta rikki jo vuosikausia, olin vähän tuumiskellut, että voisi etsiä uutta. Maksoin sitten tästä harmaasta villakangastakista peräti vitosen. Siinä on huppu ja se yltää puoleen sääreen asti, ei hullumpi löytö.

Ostin sieltä myös laukun, karvaosio vakuutti. Miitin jälkeen lähdin Sahan luo yöksi, M tuli sinne myös.

Kuvissa näette uuden peruukkini, se on unelma! Ruskea ja turkoosinvihreä, juuri sellainen mistä olin haaveillutkin. Yllä olevassa kuvassa minulla on myös päälläni vaatteita, mitkä Saha minulle ystävällisesti lahjoitti: kaksi toppia, hame, villatakki. Sain myös sateenkaarisäärystimet ja hassut haalarit, niitä nähdään joskus tulevaisuudessa.


Kuvat otin kuitenkin vielä karmean siisteistä ysärikengistä, jotka Saha oli minulle jemmannut...

Suuresta mustasta Aurinkomukista <3

Ja puisesta Aurinkorasiasta.

Taas oli säkillinen roinaa mukana, kun lähti sieltä kotiin!

I would keep myself

Yritän ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoittaa blogipostauksen kännykällä. Tietokoneeni epäilemättä räjähtää hetkellä millä hyvänsä, joten jos ette kuule minusta enää ikinä, kuolinsyyni on siinä. Hautakivessä voi lukea vaikka "räjähti kappaleiksi" ja savuavat koneen osaset täytyy haudata kanssani, sillä ne ovat sulaneet kiinni hiiltyneisiin ruumiin palasiini.

Kirjoitan juuri nyt siksi, koska kirjoittaminen auttaa. Se on melkein kuin puhumista, mutta ilman kuulijan niskaan sysättyä vastuuta hedelmällisestä keskustelusta tai fiksuista kommenteista. Jos kerron ääneen jollekin miltä minusta tuntuu, se joku joutuu vastaamaan jotain. Paitsi kissa. Täällä voin kirjoittaa niin paljon ja usein kun tahdon, ja niin monta kertaa samasta aiheesta kun on tarve, eikä minun tarvitse tietää, kuinka moni on kyllästynyt paskaani, eikä kenelläkään ole paineita sanoa mitään.

Uskon, että aika monikin on kyllästynyt kuulemaan huoliani, niin oikeassa elämässä kuin netissäkin, ja tänään taas tuntuu, että ei minulla muuta olekaan kuin huolia.

Ostin vasta uuden muistikirjan, koska edellinen tuli viimeinkin täyteen. En ole kirjoitellut siihen juurikaan viime vuosina, mutta yritän nyt vähän taas panostaa tuohon uuteen. Ja eikös siitä ole vasta vähän aikaa, kun kerroin blogissa, että pastellivärit eivät ole enää pitkään aikaan oikein kiinnostaneet? Hmm jaa, taisin jotenkin innostua niistä taas vähän. Onhan minulla ne pastelliset rastatkin. Ja jostain syystä kaupassa, kun olin jo ottanut koriin mustakantisen muistikirjan, jossa oli timangeja ja muuta sellaista, lopulta vaihdoin sen mintunvihreä-vaaleanpunaiseen, jossa on pöllö kannessa, ja joka maksoi puoli euroa enemmän. Huhhuh. Eksyin sivuraiteelle. Niin, yritän kirjoitella käsinkin sinne, ihan omaksi ilokseni ja mielenrauhakseni, mutta jotenkin blogista vain on tullut niin tärkeä minulle. Tänne on niin helppo kirjoittaa. Tuntuu turvalliselta, kun en ole oikeastaan koskaan saanut sitä anonvihaakaan juuri lainkaan.

En ole enää pariin kuukauteen merkinnyt kalenteriin ylös paniikkikohtauksia, ei ole ollut tarve. En ole saanut niitä. Oliko se nyt syyskuussa, kun minun piti merkitä pieni pinkki ympyrä kalenteriin melkein joka päivä pysyäkseni kärryillä. Ne alkoivat yhtäkkiä taas, ja sitten loppuivatkin. Ei ole ollut ikävä. Mutta sitä kauheammalta se tuntuu nyt, pitkän tauon jälkeen. Ehkä se on jo menossa ohi, katsokaas nyt, kirjoittaminen auttaa, saa keskittyä johonkin muuhun.

En voi lakata tuntemasta, millainen taakka olen. Joopajoo, kenties osa oloistani johtuu niistä pillereistä, mutta totuus on, että olen aina ollut herkkä, häilyväinen, ja taipuvainen melankoliaan ja ahdistukseen. Olen elänyt pelkotilojen kanssa niin kauan kuin muistan. Tämä kaikki on osa minua. En usko, että voisin koskaan jättää tätä kaikkea taakseni lopullisesti. Ja nämä ajatukset johtavat minut sellaiseen tulokseen, että tulen aina olemaan yksinäinen. Sillä kuka jaksaisi kauan minun kaltaistani seuraa?

Tänne muuttaessani ja koulun aloittaessani olin niin varma, että täällä voisi vihdoin olla ihmisiä, joihin samaistua. Outoja, hassuja, ja minunlaisiani. En erottuisi joukosta niin räikeästi, tuntisin itseni osaksi yhteisöä. Sellaiseksi tuota koulua on kehuttu, yhteisölliseksi. Eikä siellä todellakaan dissata ketään, ei jätetä tahallaan ulkopuolelle. Vikahan onkin vain minussa, ei heissä. Me kaikki olemme eksistentialistisessa angstissa kärsiviä nuoria taiteilijan alkuja, se on pelkkä vitsi, totta kai meillä on kurjaa ja blaablaa, taiteilijan klisee. En minä ole ainoa, joka on sieltä poissa mielen mustuuden takia, en varmasti.

Mutta tänään, kun viimein rohkaisin itseni sen verran, että lähdin kouluun lounaalle, en voinut muuta kuin tuntea itseni muukalaiseksi. Kaikeksi onneksi ne eivät kysyneet, missä olen ollut. Mutta käteni tärisivät kun kauhoin ruokaa suuhuni. "Ne näkevät, ne tietävät" minä ajattelin kauhuissani ja häpesin itseäni. En kuullut, mistä ne puhuivat, en nauranut mukana, en katsonut silmiin. Söin nopeasti ja seisoin aulassa. Mitä nyt? Odotanko tunnin alkua vai lähdenkö kotiin? Näin ryhmissä istuvia ihmisiä juttelemassa ja nauramassa. Tajusin, etten koskaan voi olla osa sellaista, ja vain siksi, etten osaa, en uskalla, vetäydyn tieten tahtoen, ja se on vain oma vikani. Ne hyväksyisivät minut. Hyväksyisinpä itsekin.

Seisoin aulassa ja kauhukseni silmäni täyttyivät kyyneleistä. Voi ei, ei nyt, ei täällä! En jäänyt, vaan nappasin takkini ja kiiruhdin pois. Mutta ehkä huomenna voisin mennä iltapäiväksi. On krokipiirustusta.

Kävin kylän ainoalla kirpputorilla saadakseni jotain tekemistä, ja löysin hemmetin hienon kaulakorun. Kuvat eivät kerro kuinka cool se on. Olen tänään maalannutkin lisää. Se rentouttaa.

Riesa yrittää lohduttaa. Se tunkee mahdollisimman lähelle ja tassuttelee ja tuijottaa.

You could have it all

Otin videon. Se on omituinen.

There is a light

Tjuu, se lääkäri oli eilen. Turhaan hermoilin. Minkäänlaisia tutkimuksia ei tehty, vaikka tavallaan juuri sitä varten sen ajan olin alun perin halunnut. Tajusin vasta myöhemmin, etten voi enää käyttää ehkäisyrenkaita endometrioosin hoitamiseen, ja päätin, että kerron myös siitä. Nyt koko tapaaminen oikeastaan menikin sen pohtimiseen. Päädyimme keltarauhashormoneihin, kuten olin vähän uumoillutkin, ja lääkäri sanoi, että kolmen kuukauden päästä voi joko uusia reseptin tai hankkia uuden ajan, jos ne eivät olekaan hyvät. Sitten voi tutkia tarkemmin ja pohtia, josko löytyisi vielä jokin vaihtoehto - vaikkapa kierukka, vaikka niitä ei yleensä synnyttämättömille laitetakaan. Sitten voi tehdä niitä lisätutkimuksiakin. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kyseessä on mitä todennäköisimmin endometrioosi, ei siis mitään vakavampaa tai muuta omituista.  Olo jäi ihan hyväksi.

Luin muuten, että erittäin kovat kuukautiskivut eivät ole normaali asia, ja ne tulisi aina tutkituttaa. Täh? Minun ymmärtämäni mukaan todella moni kärsii järkyttävistä kivuista ihan ilman mitään sairauttakin? Eikö se olekaan totta?

Hemmetti kun kyllästyin vänkäämään tukan kanssa. En jaksanut yrittää saada siitä jonkin väristä tai minkään väristä eikä ruskeaa tullut eikä mitään ja sitten annoin olla ja sitten päätin lopettaa värjäämisen kokonaan... ja sitten tuli ikävä turkoosia. Nyt on hyvä olla.






Tänään taas kävin hoitajalla. Se ilmoittaa minulle huomenna, jos saisin lääkäriajan kouluterveydenhuoltoon, koska psykiatrille ei saa. Se lääkäri sitten mahdollisesti kirjoittaisi minulle vähän sairaslomaa. En oikein osannut kertoa hoitajalle oloistani, kun en tiedä itsekään, missä mennään. Oli kauhean vaikeaa siellä. Olin ihan apaattinen, hoitaja kysyi ärsyttäviä kysymyksiä, joihin en olisi millään jaksanut enkä halunnut vastata, sitten ärsytti se, että hiljaa istumaanko minä nyt tänne tulin, sano edes jotain fiksua piruvie! Lopulta ignoorasin hoitajan kysymykset ja aloinkin vain selittää jostain ihan muusta, ja kerroin sitten siitäkin, että olin eilen neuvolan lääkärissä. Hoitaja kysyi, olenko raskaana. Aloin kikattaa hallitsemattomasti, siis raskaana, minä! Tuotapa ei olekaan kukaan ikinä ennen kysynyt muistaakseni.

Lopulta juttutuokiomme olikin ihan jees, vaikka en olisi millään jaksanutkaan miettiä kaikkia niitä juttuja, mistä se olisi halunnut puhua. Liian rankkaa. Helpompi tuijottaa Angelia ja American Horror Storya ja unohtaa kaikki. Katsoin toissapäivänä myös vihdoin ja viimein Dyyni-minisarjan tukanvärjäyksen lomassa. Se oli paljon uskollisempi kirjoille, kuin vanhempi elokuva, olihan siinä paljon enemmän aikaa juonen vivahteille.

Itkin taas lopussa, koska kaikki vain oli niin coolia ja vaikuttavaa. Yksi lempitarinoistani ikinä. Tahtoisin lukea ne kirjat taas, ja etsiä niitä muitakin kirjoja, ja toisten kirjailijoiden kynistä samaan maailmaan sijoittuvia tarinoita. En ole ihan varma, kuinka paljon näitä kirjoja oikein on olemassa, mutta olen kai lukenut vasta sen päätarinan, joka oli kolmessa osassa, ja jatko-osat sekä prequelit sun muut pitäisi vielä löytää. On olemassa myös toinen minisarja, joka on tehty niistä jatko-osista.

Noin piskuisen letin minun takatukastani saa aikaiseksi.

Öyh olen sitten ostanut juttuja. Hupullisen mekon H&M:stä ja samettisen etunyörillisen repalehelmaisen noitamekon fb:n goottikirppikseltä - repalehelma ei oikein erotu kuvissa, koska alla on toinen pitkä samettihame. Ostamisesta tulee niin hyvä mieli. Se vain on niin, sillä on helppo lohduttaa itseään, ja saada hetkellistä euforian tunnetta. Varsinkin, kun minun rahaongelmani siintävät vasta tuolla keväässä... Aaah on niin helppo tuudittautua tunteeseen, että kyllähän minulla on rahaa, ostetaan pois, varsinkin, kun ostaa muka niin halvalla. Eihän tämä paljoa maksa, en minä tästä mene vararikkoon. Saattaa kaduttaa parin kuukauden päästä, mutta mitä sitten, en jaksa ajatella niin pitkälle, ooooh mekko minunminunminun!




Jälleen loppukevennys. Sain niin hölmön kuvan Riesasta eilen.





Tahtoisin ottaa joskus taas videotakin blogiin.


Niin ja vielä yksi cooli juttu. Ihan älyttömän monen megapikselin kuva avaruudesta.